Ristiriitoja

Edellisessä postauksessa kirjoitinkin meidän sairastuvasta, ettei liikunnalle ole ollut juurikaan aikaa tai jaksamista. Valitettavasti on myönnettävä että samoilla linjoilla mennään edelleenkin. Olimme viikonloppuna mökillä Kaskisissa, siellä grillailtiin ja syötiin reipas kilo irtokarkkia eli olo on tällä hetkellä kaukana hehkeästä ja kevyestä. Tänään kuitenkin päätin, että nyt suunta on vain ylös päin ja hain kaupasta terveelliset sapuskat illalle ja huomiselle. Nyt on sellainen olo, että pakko saada taas oma hyvä kevyt olo takaisin. 

Enkä nyt meinaa kevyellä ainoastaan fyysistä oloa vaan myös yhtä lailla ellei enemmänkin psyykkistä oloa. Nämä kaksi kun kulkevat niin käsikädessä. 

Perjantaina katselin pitkästä aikaa areenasta SuomiLoven jaksoa jossa olimme mukana mieheni kanssa. Minulle tuli tätä katsoessa niin hyvä ja voittaja olo. Olimme mukana ohjelmassa minun odottaessani esikoistamme. Silloin jännitettiin miltä tuntuisi tulla äidiksi ja miten se elämää muuttaisi. Takana oli rankkoja vuosia ja edessä niin paljon hyvää. Tuosta päivästä ollaan tultu pitkämatka eteenpäin. Meillä on jo kolme ihanaa pientä lasta, meidän suhde on muuttunut niin paljon syvemmäksi entisestään ja masennukselle ollaan heitetty vielä lopullisetkin hyvästit. Enää ei menneisyys varjosta mukana ja elämästä nautitaan niin täysillä. Vaikka puhuinkin tässä alussa siitä kuinka kaipaan sitä kevyttä oloa ja pakko päästä takaisiin normaaliin rytmiin syömisten ja liikunnan kanssa, niin kaikki tämä on kuitenkin niin pientä. Ne ovat sellaista pientä viilausta elämässä. Tällaisia viilauksia voidaan tehdä kun perus elämä ja itse on kunnossa. 

Minulta kysytään usein kuinka minä jaksan kun on kolme pientä lasta tai vastaavasti jos kerron että meillä on tämän ja tämän ikäiset lapset niin ihmiset huokaa ja ilme on todella järkyttynyt. Koen nämä molemmat tietyllä tapaa loukkaavana. Onhan se totta kai sallittua kysyä kuinka jaksan, mutta se että millä äänensävyllä tai tavalla sen kysyy on merkityksellistä. Minä elän tällä hetkellä kuitenkin juuri sitä elämää mistä olen aina haaveillut. Uskon vahvasti eläväni elämäni parasta aikaa. En ymmärrä miksi muut ihmiset näkee kolme pientä lasta jotenkin niin negatiivisena asiana, tavallaan kommentit mitä kuulen kuulostaa siltä kuin lapset olisivat joku taakka. Sitä ne ei todellakaan ole, tämä on ollut täysin valittu ja haluttu tilanne. Nykyään ilmeisesti pitäisi tehdä se yksi tai kaksi lasta ja siinä se. Suututtaa joskus tuttaville tai esimerkiksi neuvolassa vakuutella, että kyllä minä jaksan aivan hyvin lasteni kanssa. Toki on aamuja jolloin olen väsynyt ja lapset saattaneet valvottaa yöllä. Tällainen väsymys silloin tällöin on varmasti jokaiselle vanhemmalle tuttua kun lapset sairastaa tai muusta syystä herättävät usein yöllä. Sitä aamun väsyä ei itselläni ainakaan kauaa edes ole kun pääsee kiinni päivän touhuihin. Toivoisin ettei minun tarvitsisi selitellä kenellekään omaa jaksamistani, vaan että se uskottaisiin ihan kerralla kun vastaan tai ettei meidän perhettä katsottaisi niin arvostelevasti ja jopa negatiivisesti. Tietenkään ei kaikki tätä tee. Eivät etenkään ihmiset jotka meidän paremmin tuntee, mutta yllättävän usein kuitenkin joutuu niihin negatiivis sävytteisiin keskusteluihin aiheesta. Saman toki huomaa liikkuessa ihmisten ilmoilla lasten kanssa, jotkut katsoo meitä hymyillen ja ihaillen, mutta joukkoon mahtuu paljon niitä jotka varmasti ajattelevat miksi ihmeessä minun on pitänyt kaikki rehata mukaan kauppaan kanssani. 

Meidän eteisen seinällä lukee: "Hymy jonka annat palaa aina luoksesi." Hymyilkäämme ensi viikolla toisillemme negatiivisuuden sijaan.

SuomiLoven jakso jossa olimme mukana pääset katsomaan täältä.