Osa 2 - Käännekohtia

9.maaliskuuta.2020

Kello tietokoneen näytön alareunassa näyttää 11:00. Aamu on ollut parempi kuin pitkään aikaan. Osittain syynä on hyvin nukuttu yö. Vaikka menenkin nukkumaan kellon ollessa reippaasti yli puolen yö. Olen nukkunut paremmin kuin pitkään aikaan. Oloni oli nukkumaan mentäessä levollinen ja onnellinen.

Olen löytänyt elämääni uudenlaisen suunnan jota kohti aion nyt mennä. Askel askeleelta. Haluan luoda ja ajatella positiivisia asioita. En halua enää vain toivoa ja odottaa jotain. Haluan elää tässä ja nyt, nauttien jokaisesta päivästä. Kohti Leen sanomaa: tänään olisi hyvä päivä kuolla. Tämä tarkoittaa minulle sitä etten illalla mieti mitä olisi pitänyt tehdä toisin, tai mitä minä vielä tarvitsisin onnellisuuteen. Onnellisuuden avaimet ovat kädellä ihmisellä joka päivä. Me voimme itse päättää millainen päivästämme tulee. Vaikka päivään sattuisikin jotain negatiivisia asoita voi niistäkin löytää jotain uutta ja innostavaa. Jokaisella asialla on tarkoituksensa, jokin huono saattaa tapahtua että siitä voi syntyä jotain paljon suurempaa ja hienompaa omaan elämään. Kuten minun solumuutos diagnoosini. Se sai minut todella kohtaamaan kuoleman pelkoni. Se ahdistus mitä koin sai minut rakentamaan koko elämän asenteeni uudelleen. Elän jokaisen päivän kuin se olisi viimeinen.

Juurikin kuoleman pelko nimittäin saa meidät elämään, koska kukaan ei voi etukäteen tietää mikä päivä on viimeinen. Miksi siis murehtia huomisesta kun voi elää juuri tässä ja nyt. Tämä kaikki saattaa kuulostaa todella kliseiseltä, mutta esimerkiksi minulle edelleen on tärkeää että kotini on siisti tai että haluan suunnitellaan ensi kesäksi kokoperheen loman. Vaikka elän hetkessä voin suunnitella, toivoa ja unelmoida. Jokainen itse tietää mistä nauttii. Joillekkin hetkessä eläminen tarkoittaa ettei nauti enää niin suuresti materiaalista vaan keskittyy nauttimaan esimerkiksi luonnosta tai rakkaudesta. Jokainen osaa itse määritellä mistä nauttii ja millaiset asiat ovat tärkeitä. Eli kaikki tämä yksinkertaisuudessaan on sitä että tehdään päivässä asioita joista nautii ja asiat jotka eivät ole mukavia yritetään kääntää mahdollisimman positiiviseksi. Lisäksi omaan arkeeni tulee vahvasti mukaan meditaatiohetket. Alkuun aloitan harjoittelemalla sitä iltaisin nukkumaan mennessä, mutta mahdollisuuksien mukaan haluan lisätä sitä myös muualle päivääni. Jostain kuitenkin on aloitettava ja minun aikani pelkästään itselleni on hyvin rajallinen. Huolehdin kuitenkin ympäri vuorokauden myös neljästä ihanasta pienestä lapsesta.

Tänään olenkin alkanut ajatella myös heidän henkistä kasvuaan, sitä miten voisin opettaa heille tämän saman rauhan jonka minä viime yönä löysin.

Käännekohtia 1 ja 2 osiot olen kirjoittanut jo jonkin aikaa sitten. Edelleen menen vahvasti kohti tätä ajattelumallia ja haluan kehittää sekä kasvattaa itseäni henkisellä tasolla. Kun kehitän omaa hyvin vointia henkisesti se heijastuu vahvasti myös fyysiseen minääni. Meditaatiota olen harrastanut vaihtelevasti: välillä enemmän ja välillä vähemmän. Kuitenkin toiveissa on yrittää saada se mukaan joka päiväiseen elämääni. Lisäksi eräs sukulaiseni on auttanut minua eräänlaisten hengitysharjoitusten pariin, ja tähän haluankin perehtyä ajan kanssa lisää. Kirjoitan siitä jossain kohtaa ihan oman artikkelinsa. Yritän elää päivä kerrallaan murehtimatta liikaa tulevaa. Miksi kantaisin huomisen surua vielä mukanani, kun voin nauttia hetkestä tässä ja nyt.

Kehopositiivisuutta

Tällä hetkellä eletään sellaista kehopositiivisuus aikakautta ja ajattelin itsekkin tarttua härkää sarvista ja kirjoittaa aiheesta hitusen.

Ensinnäkin minua suututtaa suunnattomasti se kuinka 'väärin' tätä asiaa käytetään. Asian ydin ei mielestäni ole se että olisi ok painaa sata kiloa ja syödä päivässä viisi suklaalevyä sekä kolme hampurilaista kera limsan. Homman juju on olla tyytyväinen itseensä sellaisena kun on, eikä kaikkien tarvi olla mallin mitoissa. Jokainen on kaunis sellaisenaan kokoon katsomatta. Sekä vahvasti tähän liittyy mielestäni myös imetysrintojen ja raskausarpien hyväksyminen. Kaiken tämän voi kuitenkin tehdä myös terveellisesti. Jos omaa kehoaan rakastaa ja niin eikö silloin omalle keholle halua parasta? Eikö silloin pitäisi panostaa juurikin terveellisyyteen ja miettiä mitä suuhunsa laittaa? Tämä ei suinkaan tarkoita laihduttamista vaan elämäntapaa jossa haluataan keholleen hyvää.

Se miten me syödään vaikuttaa vahvasti meidän jaksamiseen päivän aikana, se vaikuttaa meidän mielialaan sekä  eritoten meidän terveyteen. Toivoisin siis ettei tämän kehopositiivisuuden taakse mentäisi tavallaan piiloon ja näin samalla salittaisi itselle valita epäterveellinen elämä. Liika ylipaino muun muassa häiritsee aineenvaihduntaa sekä kohottaa verenpainetta. Tällaiset asiat eivät minusta kulje käsi kädessä kehopositiivisuuden kanssa. Tekosyitä on toki helppo löytää miksi itse voi jäädä sohvalle mättäämään ruokaa, itseään on niin helppo huijata. Joskus ahdetaan ruokaa masennukseen, joskus taas palkitaan itsensä ja ehkäpä ajatellaan ettei vain ole aikaa. Itsekkin olen sortunut ja sorrun varmasti joskus vielä tällaiseen, mutta nyt kuitenkin olen hinannut perseeni siitä sohvalta ylös ja alkanut oikeasti miettiä mitä suuhuni laitan, eikä olo voisi olla parempi. Kuinka paljon parempi äiti olenkaan lapsilleni nyt, jaksan juosta ja leikkiä heidän kanssaan eikä pinnani ole kokoajan niin kireällä. Olen itse neljän pienen lapsen äiti ja voin todellakin sanoa että oma aikani on hyvin rajallinen, mutta siitä huolimatta olen onnistunut tekemään treenejäkin. Usein suunnittelen treenit niin että voin toteuttaa niitä lastenkin kanssa. Esimerkiksi käymme nykyään noin kerran viikossa viiden kilometrin päässä eväsretkellä pyörällä. Toki silloin aviomieheni on kotona nuorimman lapsemme kanssa, joka ei ikänsä puolesta vielä meidän pyöräkärryssä voi matkustaa. Retkelle mentäessä minulla on kaksi lasta pyöräkärryssä ja yksi vielä pyörän istuimella ja voin sanoa että aikamoisen treenin siinä saa jos osuu vielä vastatuuli kohdalle. 

Nyt taisin ehkä hairahtua kirjoituksissa vähän väärälle polulle, sillä liikunta ei nyt suoranaisesti liity kehopositiivisuuteen vaikkakin siinä tehdään keholle hyvää. Enemmänkin mielestäni siihen liittyy juurikin tuo mitä syö ja miten itsensä kokee sekä näkee.

Kuopuksemme syntymän jälkeen minulla oli hetki jolloin itsetuntoni oli hyvin alhaalla. Eräskin ilta muistan istuneeni hammasta purren kuntopyörän päällä itkien ja miettien miten voinkaan inhota itseäni niin paljon. Huono itsetuntoni heijastui vahvasti lapsiin sekä parisuhteeseen. Inhosin itseäni niin paljon etten esimerkiksi antanut mieheni koskea minua ollenkaan. En antanut hänen edes halata, sillä kaikki kosketus tuntui pahalta, koska inhosin itseäni niin paljon että uskoin kaikkien muidenki näkevän minut niin. Itsetuntoa ei noin vain nosteta, se ei oikeastaan vaadi mitään fyysistä vaan enemmänkin psyykkistä työtä. Tottakai painonpudotus tai muuten oman kehon muokkaaminen edesauttaa usein itsetunnon kehitystä, mutta se ei ole välttämätöntä. Itselle suurin apu itsetunnon nostamisessa on ollut juurikin terveellisissä elämäntavoissa, sitä on jaksanut niin paljon paremmin kun on oikeasti miettinyt mitä syö. Kyse ei todellakaan ole ollut siitä että olisin jollain tiukalla dieetillä vaan nykyään syön paljon enemmän kuin ennen, mutta syön niin sanotusti oikein. Olen hurahtanut kasvisten ja marjojen maailmaan, näitä meidän perheessä syötiin ennen aivan liian vähän. Lisäksi nykyään meidän lapsetkin syövät paremmin sekä syömme useammin kaikki yhdessä saman pöydän ääressä. Itsetuntoani on ehdottomasti nostanut myös tämä blogin tekeminen, sillä saatan työskennellä kehoni kanssa joskus monta tuntia putkeen kameran edessä. Muutaman kerran kuukaudessa pidän niinsanotun blogikuvaus illan. Kasaan vintille studioni, asennan kameran jalustalle ja otan kaukolaukaisimen käteeni. Siellä huoneessa vaihtelen vaatteita ja asentoja kameran edessa monta tuntia, sen jälkeen istun koneelle käymään läpi kaikki kuvat. Sitä tulee katseltua omaa kehoa niin monesta erikulmasta, että sen tavallaan oppii tuntemaan paremmin. Tottakai itsetuntoa nostaa kun tietokoneen ruudulle jossain kohtaa ilmestyy se kuva johon oikeasti on itsekkin todella tyytyväinen. Nykyään näin minulle käy yhä useammin ja useammin sillä en enää ole niin kriittinen itseäni ja kehoani kohtaan. Tässä kohtaa tullaan asioihin mitkä usein sekoitetaan keskenään nimittäin hyvä itsetunto sekä itsevarmuus ja itserakkaus. Jotenkin meihin suomalaisiin on iskostettu sellainen ajatus, että jos joku pitää itsestään onhan heti leuhka ja itserakas. Mielestäni itseään ei todellakaan voi rakastaa liikaa, mutta ero piileekin siinä että miten ajattelee muista. On tervettä rakastaa itseään ja muita, mutta on epätervettä rakastaa itseään, mutta arvostella ja inhota muita. 

Itselläni on takana neljä raskautta, synnytystä ja imetystä, nämä tottakai ovat muokanneet kehoani huomattavasti. Koskaan minulla ei kuitenkaan ole ollut suuria vaikeuksia hyväksyä näitä muutoksia. Ylpeydellä kannan raskausarpiani, hyväksyn löysän vatsani sekä imetyksistä riippuvat rintani. Lähipiirissäni on sen verran monta lapsettomuudesta kärsivää sekä itse keskenmenoja kokeneena tiedän että moni antaisi mitä vain että saisi kokea nämä muutokset kehossaan. 

Nykyään minulla on hyvä itsetunto, voin sanoa että olen tyytyväinen siihen mitä olen. Toki minulla on tavoitteita kehoni suhteen, sillä haluaisin saada lihaksikkaamman kropan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita ettenkö jo nyt tykkäisi kehostani. Tässä tullaankin toiseen asiaan jotka sekoitetaan usein keskenään nimittäin, jos joku puhuu että haluaisi kiinteytyä, tiputtaa muutaman kilon painoa tai alkaa kasvattaa massaa ajatellaan että hän ei olisi tyytyväinen itseensä, kun kyse minusta ei suinkaan ole siitä vaan siitä että elämässä on unelmia ja tavotteita joita kohti haluaa mennä. Eihän treenaamsesta saa samanlailla irti jos ei ole mitään tavoitteita mitä kohti kurkotella ja sama pätee kaikkiin muihinkin osa-alueisiin elämässä. 

Me kaikki emme mahdu samaan muottiin, eikä pidäkkään. Joku ihannoi isoja reisiä, joku haluaa pienet rinnat joku isot, joku taas haluaa olla mallin mitoissa kun toinen taas kasvattaa massaa, joidenkin silmää miellyttää tatuoinnin kun toinen taas ei voi sietää niitä. Emme siis mitenkään voi vertailla toisiamme, olemme jokainen yksilöitä. Toivon että hyväksyisimme itsemme sekä toisemme sellaisina kuin olemme juuri nyt. 

Tässä teille kuvia tänään 29 vuotta täyttäneestä neljän pienen lapsen äidistä, joka imettää edelleen nuorimmaistaan ja synnytyksestä on kulunut puolisen vuotta:

Osa 1 - Käännekohtia

Keskiviikko 4.maaliskuuta.2020

"Haluaisin huutaa, mutta suustani ei tule ääntä.

Haluaisin juosta pakoon, mutta jalkani eivät kanna.

Teen asiasta suuren, suuremman kuin se onkaan.

Pelkään ensimmäistä kertaa oikeasti.

Pitää taistella, pitää jaksaa ja olla vahva.

En kuitenkaan ole niin vahva kuin luulin.

Joskus vahvakin väsyy"

Istun spinning salissa jalat tukevasti kiinni polkimissa, kun hiki virtaa otsaani pitkin solkenaan. Kuulen musiikin jossain kaukana, mutten saa siitä selvää. Kuin kohiseva koski virtaa ylitseni ahdistus, pelko ja pakokauhu. Haluaisin irrottaa otteeni pyörästä ja juosta ulos salista. Haluaisin kaatua oven takana lattialla ja itkeä. Näen ja tunnen tämän kaiken sisälläni, mutta samalla jalkani vain polkevat pyörää enkä kykene tekemään muuta. Silloin mieleeni vain jotenkin tulivat yllämainitun kirjoituksen sanat.  Kirjoitin ne kotona kännykkääni ja lähetin ne kahdelle  ystävälleni kello 20:26.

Illalla menin kävelylle koirien kanssa ja soitin toiselle ystävälle jolle olin kirjoitelmani lähettänyt. Puhuimme kaikenlaista,  kunnes lopulta ystäväni kysyy kuinka minä voin. Ajatukseni pysähtyvät. Käyn päässäni läpi kaiken mitä koin aiemmin päivällä spinning salissa. Kerron näistä ystävälleni. Puhumme pitkään kuolemasta, ahdistuksesta ja pelosta. Ystäväni tietää jo ennestään kuinka kovista kuolemaan liittyvistä  peloista ja ahdistuksista kärsin. Puhelun aikana teen päätöksen että tilaan kotona aihetta käsittelevää kirjallisuutta itselleni.

Kello 22:26 Lähetän ystävälleni "Kaksi kirjaa lähti tilaukseen".

Nämä hetket ovat ensimmäiset askeleet kohti onnellisempaa elämää. Elämäni käännekohtia.

Sunnuntai 9.maaliskuuta.2020

Nauti joka hetkestä - Lee Lipsenthak

Avaan toisen kirjoista, jonka olin tilannut aiemmin. Kirja vie minut heti mennessään. En epäile sanaakaan siitä mitä Lee on kirjoittanut.  Jo lukiessani kirjan alkusaatteen tiedän että tässä on jotain mikä tulee muuttamaan minun elämäni. Luen ensimmäisenä iltana sivulle 68 saakka. Tähän kuluu noin tunti elämästäni ja 68 sivua Lee Lipsenthakin kirjaa muuttivat minua tavalla jota en koskaan olisi voinut uskoa. Joku voisi pitää ja varmaan pitääkin minua hulluna. Jotkut varmasti epäilevät asiaa, mutta minä voin sanoa että elämäni muuttui nyt.

 Kello on nyt 0:46 kun istun kirjoittamassa tätä tekstiä. Vain muutama tunti takaperin aloitin lukemaan kirjaa ahdistuneena ja pelkoisena. Nyt kuitenkin tunnen rauhan. Luettuani kirjaa, pesin hampaat menin sänkyyn makaamaan ja laitoin kuulokkeisiin youtubesta hakusanalla "meditaatioharjoitus" löytämäni videon pyörimään. Alkuun ajatukseni harhailevat kaikkialle ja tuntui vaikealta saada ajatukset rauhoittumaan ja keskittymään meditaatioon kunnolla. Kuitenkin jonkun ajan päästä säpsähdän, nappaan kuulokkeet pois ja tuntuu kuin olisin maannut sängyllä ikuisuuden. Nappaan kuulokkeet pois, koska säikähdin olenko mahdollisesti ollut kuulematta vieressä nukkuvan vauvan itkua. Vauva kuitenkin nukkuu tyytyväisenä vieressä. Todellisuudessa aikaa ei ollut kulunut kuin minuutteja. Tunnen suurta ylpeyttä ja onnellisuutta onnistumisestani. Olen kuin olenkin onnistunut jollain tasolla meditaatiossa jo ensimmäisellä kerralla. Tästä kokemuksesta Lee kirjoitti kirjassaan seuraavasti:

"Psykologian kielellä ilmaistuna kyseessä on tranpersoonallisen kokemuksen hetki. Uskonnon kielellä ilmaistuna saamme yhteyden Jumalaan tai Suureen Henkeen. Neurofysiologian kielellä ilmaistuna säätelemme epinefiinin, norepinefriinin, dopamiinin ja seroniinin( stressi- ja rentoutushormonien) tasapainoa. Aikaa myöten muutamme myös aivojen anatomiaa, mikä kasvattaa keskittymiskykyämme, tarkkaavaisuuttamme ja kykyämme tiedostavaan läsnäoloon."

Päätän laittaa kuulokkeet korville uudelleen ja jatkaa mediaatioharjoitusta. Se keskeytyy kun aviomieheni saapuu viereeni nukkumaan ja katsoo kännykästäni mitä mahdan kuunnella. Otan kuulokkeet korvilta ja kerron hänelle innoissani kuinka ensimmäistä kertaa kuultuani mahdollisesta syövästä minulla on rauhallinen ja hyvä olo.

Sain kuulla 26.helmikuuta että minun papa-näytteestäni oli löytynyt tason 3 solumuutoksia.

Terve.fi sivusto kertoo löydesten tasoista seuraavasti:

Papanicolaun luokitus

Luokka 0  – Epäonnistunut tai riittämätön näyte

Luokka I  – Normaali löydös

Luokka II  – Hyvänlaatuinen, tavallisesti esimerkiksi tulehduksen (mm. hiiva, trikomonas, epäspesifinen vaginiitti) pohjalta kehittynyt muutos solukossa

Luokka III  – Näyte on syövän suhteen epäselvä tai lievästi mahdollinen. Niin sanotut lievät ja keskivaikeat solumuutokset kuuluvat yleensä tähän luokkaan. Kyseessä voi olla virustulehdus (kondyloma, herpes).

Luokka IV  – Syövän esivaiheeseen viittaavia muutoksia, vahva epäily syövästä

Luokka V  – Kyseessä todennäköisesti syöpä

Laitan kolmannen kerran kuulokkeet korvilleni ja jatkan harjoittelua. Seuraavan kerran minut keskeyttää kaksivuotias tytär joka kömpii kainalooni nukkumaan. Laitan kuulokkeet kokonaan pois ja halaan sekä suutelen tyttöäni enemmän kuin tavallisesti. Olen niin kiitollinen että voin tehdä niin. Hänen ihonsa tuntuu todella pehmeälle ja lämpimälle. Hän tuoksuu hyvälle. Päätän alkaa nukkua. Pitkästä aikaa käyn nukkumaan ilman ahdistuksen puristavaa tunnetta rintakehälläni. Sen sijaan tunnen siinä valon. En osaa kuvailla sitä muuten. Tunnen kirkkaan, luokseen pyytävän valon. Kuluu vain muutama minuutti kun vauva ilmaisee nälkänsä. Otan hänet rinnalle ja mieleeni juolahtaa lausahdus:

"Elämä ei koskaan voi olla niin vaikeaa ettei siitä positiivisella asennoitumisella voisi tehdä itselleen helpompaa"

Olen kirjoittanut lapsena tämän aina jokaiseen ystäväkirjan kohtaan jossa kysyttiin elämän mottoa. Todellisuudessa silloin tämän olin vain kopioinut vanhimman siskoni vastauksesta. Hän kirjoitti joskus niin johonkin minun kirjaani ja siitä lähtien minä kirjoitin sen aina itselleni. Sen syvemmin sitä koskaan ajattelematta, se vain kuulosti ja tuntui silloin coolilta. Nyt kuitenkin tuo lause tuntuu itselle todella vahvalle ja jotenkin valaisevalta. Juuri niinhän se on. Siitähän tässä koko minun projektissani on kyse. Vauvan syötyä en pysty alkaa nukkumaan vaan haluaisin huutaa koko maailmalle mitä minä olen juuri kokenut. Olen herännyt. Nousen kirjoittamaan kaiken muistiin. Tässä minä istun nyt ja kello näyttää 1:12. Päätän sulkea koneen ja jatkaa matkaani kohti onnellisempaa ja valoisampaa elämää kohti huomenna. Leen sanoo kirjassaan että täytyy elää jokainen päivä niin että se olisi hyvä päivä kuolla. En vielä ole päässyt asioissa aivan noin pitkälle. En voisi sanoa että tämä olisi hyvä päivä kuolla, mutta jos niin kävisi olisin kuitenkin ollut askeleen lähempänä onnellisempaa ja rauhallisempaa elämää. Nyt minä tiedän että sellainen päivä vielä tulee jolloin voin rauhallisin mielin kirjoittaa: en enää pelkää kuolemaa.

Ja sen veli - mitä minulle kuuluu?

Täälläkin suunnalla on kerennyt tapahtua paljon sitten viime kirjoitusten. Toki bloggaaminen loppui minun osaltani ennen kuin alkoikaan viimeksi, mutta katsotaan jos nyt pysyisi homma pystyssä kauemmin. Toki eletään maailmalla erikoisia aikoja eikä yhtään tiedä mitä huominen tuo tullessaan, eli päivä kerrallaan tässä on nyt elettävä.

Joulukuun 2018 jälkeen on kyllä elämässä tapahtunut hurjasti asioita: ainakin käteen on tullut muutama kuva lisää sekä hauiksen ympärys toivottavasti muutaman sentin kasvanut, mutta ennen kaikkea olen nykyään kahden tytön isä. Edellisissä kirjoituksissani täällä blogissa kerroin kihlattuni odottavan toista lasta, jonka laskettuaika olisi huhtikuussa. Asiat eivät kuitenkaan meneet aivan suunnitellusti.

Kihlattuni sairastui raskausaikana parvorokkoon, joka tarttui myös vauvaan. Tätä seurattiin tarkkaan polilla ja yhdellä tarkastuskäynnillä Seinäjoella huomattiin laskuja sydänkäyrässä. Kauaa tilannetta ei Seinäjoella keretty seurailemaan, kun tuli lähtö kiireelliseen sektioon Tampereelle. Itse kerkesin Kurikasta ajaa tervehtimään häntä juuri ennen kuin ambulanssi vei hänet mennessään. Voin sanoa etten koskaan ole pelännyt enempää. Vanhin siskoni lähti viemään minua lumimyrkässä Tampereelle. Paikalle kerkesin kun meidän Helmi tyttö oli vasta muutaman minuutin ikäinen. Hän oli todella pieni.

Helmi Lilia
13.2.2019 raskausviikolla 30+0
1365g ja 38.5cm

Siitä alkoi kuuden ja puolen viikon sairaalapätkä, josta vain viikko oltiin Tampereella. Meidän neiti oli todellinen taistelija ja pienin askelin päästiin eroon erilaisista apuvälineistä. Cpap hengitysapulaitteesta siirryttiin nopeasti happiviiksiin, lisäksi käytössä oli nenämahaletku, syvävenakanyyli sekä Helmi sai myös valohoitoa.

Pitkät salitreenit vaihtuivat kenguruhoitoihin. Viikkojen ajan kävin sairaalalla miltein päivittäin pitämässä Helmiä kenguruhoidossa jopa kuutta tuntia putkeen. Pitkät sairaalalla olot muuttivat koko elämän kerta heitolla. Kaikki muu sai jäädä. Enää ei ollut aikaa kuntoilulle ja syömisetkin takkusivat, sillä en halunnut keskeyttää kenguruhoitoja vain että pääsisin syömään. Helmin happea ja sydänkäyrää seurattiin jatkuvasti ja itsekkin näki kuinka positiivisesti kenguruhoito vaikutti näihin. Kaikki panokset keskitettiin nyt pienen tytön selviämiseen sekä toisen pienen tytön hoitoon kotona. Toki oli huolehdittava myös omasta sekä puolisoni psyykkisestä jaksamisesta. Päivät olivat välillä pitkiä ja rankkoja, sekä olimme käyneet nopeassa ajassa läpi hyvin isoja asioita. Nyt todella piti opetella elämään päivä kerrallaan.

Kaikki kuitenkin onneksi meni loppujen lopuksi hyvin. Nyt saan olla kahden ihanan tytön isä. Sairaala olon jälkeen meni pitkä aika ettei löytänyt takaisin kipinää liikunnalle, eikä myöskään motivaatio riittänyt katsomaan tarkemmin omia syömisiä, eli kuten arvata saattaa oma kunto heikkeni sekä painoa alkoi kertyä lisää. 

Viime kesänä olimme reissussa siskoni  perheen kanssa Oulussa. Olimme siskoni (sporttimamman) kanssa kylpylässä, lapsemme halusivat laskea aina vain uudelleen ja uudelleen isoa liukumäkeä. Siinä me sitten ravatiin niitä korkeita portaita edes takaisin ja äkkiä sitä huomasi kuinka kunto olikin päässyt rapistumaan. Siinä kiipeillessä keskusteltiin paljon siskon kanssa entisistä ajoista kun molemmat olivat paremmassa kunnossa. Muisteltiin sitä kuinka hyvä olo siitä tuli niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Nämä keskustelut herättivät minulle kipinän takaisin. Siitä se sitten kotiin palatessa lähti. Tein uudelleen sopimuksen paikalliselle Kroppani -salille ja aloin panostaa liikunnan lisäksi myös ravintopuoleen. 

Tällä hetkellä liikunta on vahvasti läsnä meidän koko perheessä sillä emäntäkin on innostunut salilla kävijä nykyään. Treenit kulkee meillä vuoropäivinä eli molemmat saa tarpeeksi aikaa panostaa omaan projektiinsa, mutta silti meillä jää myös molemmilla aikaa lasten kanssa oloon. Yhdessä on kiva myös pitää huoli terveellisestä syömisestä ja muutenkin rakentaa yhdessä terveellistä elämää sekä antaa lapsille malli tällaisesta.

Treenien suhteen tavoitteena on tällä hetkellä saada keskivartalo kuntoon. Haluaisin vatsalihakset paremmin näkyviin, joten olen lisännyt rasvaa polttavaa aerobista treeniä sekä innostuin koittamaan emännän ostamaa painovannetta, josko sitä pyörittelemällä saisi rasvaa palamaan. Tärkein juttu kuitenkin on että pysyviä muutoksia saa aikaan ainoastaan säännöllisyydellä. Tässä maailman tilassa missä nyt koronan vuoksi eletään tarvitaan toki paljon kekseliäisyyttä siihen miten treenit toteuttaa mahdollisimman hyvin kotona. Minäkin kun olen vannoitunut salilla kävijä, mutta nyt kunnioitan hallituksen suosituksia enkä salille mene vaikka se toistaiseksi vielä auki onkin.