Ristiriitoja

 

Kirjoitin tänään tämän tekstin. Mietin pitkään, viitsinkö edes julkaista tätä tekstiä, sillä uskon että minut voi myös helposti väärin ymmärtää tästä. Olen oikeasti onnellinen, en ole masentunut. Olen vain vähän eksyksissä.

 

” Mul oli mitä oon aina halunnu
Mut ku on kaikki hyvin nii jotai pahaa tapahtuu”

Costee – Yks kaks

 

Mulla on elämässä kaikki mitä olen halunnut. Olen aina elänyt kohti perhettä. Lisäksi olen haaveillut nuoresta saakka yrittäjyydestä. Minulla on oma koti, aviomies, lemmikkejä sekä paljon ihania ystäviä, mitä muuta ihminen enää tarvitsee?

 

Elän todella ristiriitaisia aikoja itseni kanssa. Olen todella onnellinen, mulla on kaikki oikeasti todella hyvin, mutta samaan aikaan pään sisällä taistelen monenlaisista asioista. Minulla on paljon ystäviä, perheenjäseniä ja muitakin läheisiä elämässäni. Olen monelle se ihminen, jolle voi soittaa, kun tarvitsee apua tai haluaa puhua, mutta kovin moni ei toimi minulle samalla lailla. Autan viikoittain eri ihmisiä nousemaan omista elämän kuopistaan ylös, mutta kukaan ei näe, kun samalla kaivan omaa kuoppaa syvemmäksi. Toki minulla asiat ovat varmasti huomattavasti paremmin kuin monella muulla, mutta joskus olisi kiva itsekin siitä huolimatta saada tukea silloin kun sitä tarvitsen. Pääpiirteittäin kaikki on todella hyvin ja olen oikeasti todella onnellinen: en ole masentunut tai voi tavallaan mitenkään huonosti, MUTTA taistelen päässäni asioita. Olen saanut kaiken mitä olen joskus halunnut ja se mitä haluan seuraavaksi tuottaa suuria ristiriitoja. Mielessäni on useampi suunta ja en oikeasti tiedä mihin mennä. Olen aika hukassa. Päätösten tekeminen on vaikeaa. On mietittävä, miten kaikki toimii äitinä, mutta samalla tulisi elää elämää myös itselleen ja tehdä valintoja, joita minä haluan.

 

On hetkiä, jolloin tuntuu kuin joku kuristaisi pikkuhiljaa ja tuntuu että happi loppuu. Tällaisella hetkellä tarvitsen pienen aikalisän kaikkeen: laitan kuulokkeet korville ja lähden juoksemaan. Hetki yksin tekee ihmeitä. Onkohan tämä kaikki nyt sitä kuuluisaa kolmenkympin kriisiä? Onhan se mahdollista.

 

Olen todella tunne ihminen. Tunteet ottavat helposti vallan ja silloin on vaikea saada järkeä matkaan mukaan. Olen kokenut elämässäni niin valtavasti tunteita. Olin joskus todella pohjalla, niin pohjalla etten olisi enää halunnut herätä. Satutin itseäni ja olin valmis luovuttamaan. Silloin moni ihminen käänsi minulle selkänsä ja kaikki piti rakentaa tavallaan uudelleen. Kuitenkin kaikesta selvisin ja musta kasvo oikeasti todella vahva ihminen, mutta joskus se vahvakin kaipaa pientä tukea. En edes muista koska joku olisi kysynyt multa oikeasti tosissaan, kuinka jaksan tai mitä minulle oikeasti kuuluu. En halua sinänsä mitenkään moittia ihmisiä ympärilläni, se ettei joskus ole aikaa kuunnella minua tai kysyä mitä minulle kuuluu, on ymmärrettävää. Teillä kaikilla on omakin elämä ja omat jutut pidettävänä kasassa. Eikä oikeastaan kukaan ystävistäni voi edes auttaa tässä, kukaan teistä ei edes tiedä millaisten valintojen edessä olen. Alan vahvasti uskoa tämän olevan se kolmenkympin ikäkriisi. Sitä on elämää elänyt jo kohtuu pitkälle ja alkaa miettiä onko sitä saanut tehdä kaiken mitä on halunnut? Voisiko vielä muuttaa suuntaa johonkin päin ja saada elämästä vielä vähän enemmän irti? Täällä eletään kerran ja kai kaikki haluaa sen tilaisuuden käyttää parhaalla mahdollisella tavalla? Kai sitä on hyväkin joskus tosissaan pysähtyä ja ravistella itseään ja miettiä onko kaikki juuri niin kuin haluan vai olisiko aika muuttaa suuntaa? Itse en ainakaan halua kiikkustuolilla miettiä, että olisi silloin aikoinaan pitänyt elää rohkeammin ja tehdä enemmän.

 

Päätetty rakkaus

 

Olemme monen mittarin mukaan suurperhe, vaikkei perheemme mielestäni nyt niin kovin suurelta tunnukkaan. Se on vain meidän perhe ja juuri sopivan kokoinen. Perheeseemme kuuluu kaksi aikuista, viisi alle kouluikäistä lasta, kolme koiraa ja kaksi marsua. Lisäksi mieheni käy töissä, minä olen yrittäjä, sekä teen keikkatöitä silloin tällöin iltaisin ja viikonloppuisin, esikoisemme harrastaa jalkapalloa ja keskimmäinen käy uimahallissa kerran viikossa. Hetki sitten vielä toinen tytöistämme kävi tallilla ja jumpassa, nämä toki tyttö halusi omasta tahdostaan lopettaa. Kaiken tämän lisäksi minä harrastan valokuvausta, liikuntaa, jälleen kirjoitan blogia, näen ystäviä ja pidän joskus vapaailtaa kaikesta. Joku saattoikin muodostaa päähänsä kysymyksen miten tähän kaikkeen ehtii?

Kyllä, kyllä siihen ehtii. Meidän arkemme on aika sujuvaa ja se ei kuormita mielestäni niin paljon kuin moni varmasti ajattelee sen kuormittavan. Toki uskallan väittää arkemme olevan miehelleni kuormittavampaa kuin minulle. Minä olen ihminen joka rakastaa tehdä listoja, suunitelmia ja aikatauluttaa asioita. Minä en stressaa niin sanottua kalenteri elämää, mutta mieheni on sellainen joka haluaisi elää hetkessä miettimättä huomista. Toki sekin arjessamme järjestyy, sillä meillä minä pidän huolen tulevista tapahtumista ja niiden organisoinnista arkeemme. Ilmoittelen vain miehelleni että muistihan huomisen tapaamisen, tai ensiviikolla hänen tulisi olla töistä pois tämä ja tämä päivä minun esimerkiksi ollessa polilla. Toki nämä kaikki lukee myös kalenterissamme keittiössä eli mieheni pystyy myös koska vain haluetessaan katsoa itse mitä tuleman pitää. 

Nuorimmainen lapsistamme on vielä kotona, sillä olen edelleen vanhempainvapaalla. Miten oudolta tuo kuulostaakaan joka kerta kun sen sanon tai kirjoitan: vanhempainvapaa, sellaista kun ei yrittäjän elämässä oikeastaan ole olemassakaan. Kotona toki olen paljon, mutta koneen ääressä sekä puhelimessa menee aikaa runsaasti. Toki työni on sellaista josta pääsääntöisesti nautin paljon, eikä se kuormita samanlailla kuin toisen alaisuudessa töissä oleminen. Yrittäjyys on ehdottomasti ollut se minun juttuni. Toki siinä missä yrittäjyys sopii minulle se ei välttämättä ole niin hyvä juttu miehelleni, hänen on joskus ollut vaikea ymmärtää jos esimerkiksi kesken perheen lounas tai elokuva hetken joudun vastaamaan puhelimeen ja käymään tietokoneella. Onneksi nykyään näitä tulee kokoajan harvemmin ja mitä pidempään olen yrittäjänä ollut sitä selkeämmäksi työnkuvani ja työtehtäväni ovat muuttuneet. 

Nyt oikeastaan kirjoitukseni alkaa mennä jo aivan väärille raiteille, minun ei ollut tarkoitus tulla kirjoittamaan selontekoa yrittäjän arjesta vaan päätetystä rakkaudesta. Alkutekstin pointti piti olla se että meidän arki on välillä kiireistä, se koostuu töistä ja perhe-elämästä. Siihen ei mahdu juurikaan aikaa vaimolle tai aviomiehelle ja näin ollen parisuhteelle tai avioliitolle. Meillä on yhteistä matkaa takana reipas seitsemän vuotta. Nämä vuodet eivät todellakaa ole aina olleet helppoja. Meidän suhteemme ei ole ollut useinkaan itsestäänselvää, eikä varsinkaan silloin kuin tapasimme. Kuitenkin uskon että vaikea suhteen alku on auttanut siihen että me olemme edelleen tässä yhdessä. 

Kun aloimme seurustella sairastin vakavaa masennusta ja olin oikeasti todella kamala ihminen miehelleni. Edellisessä suhteessani olin kokenut psyykkistä ja fyysistä väkivaltaa, joten usein ahdistuneena testasin miestäni missä hänen rajansa menisi ja koska hän satuttaisi minua. Olin kuitenkin oppinut edellisessä viisi vuotta kestäneessä suhteessa, että sellainen raja oli olemassa. Minun ja nykyisen aviomieheni suhteessa sellaista rajaa ei tullut koskaan vastaan, ei silloin alkuaikoina eikä vielä tänä päivänäkään. Suhteemme alussa koeteltiin todella mieheni hermoja sekä minä kävin läpi elämää mullistavaa prosessia itseni kanssa. Nämä yhdessä hitsasivat meidät tiiviisti kiinni toisiimme. 

Näiden vuosien aikana olemme useaan otteeseen tai oikeastaan täytyy korjata: minä olen useaan otteeseen ollut jo aika valmis pakkaamaan tavarat ja muuttamaan erilleen. Meidän suhteessa on muutamia isompia selkkauksia ollut, jotka ovat saaneet aikaan suuria riitoja, ristiriitoja sekä luottamusongelmia. Ne hetken eivät kuitenkaan ole olleet niitä jotka eniten meitä olisivat meinanneet erottaa. Mielestäni vaikeimpia hetkiä ovat olleet ne jolloin emme enää ole muistaneet suhdettamme. On kulunut välillä viikkoja lopulta kuukausia ja vuosia ettemme ole muistaneet tai kerenneet panostaa suhteeseen, sitä on mennyt vain virran mukana ja elänyt perhe-elämää. Olemme olleet äiti ja isä, mutta emme aviopari. Pelottavin tällainen hetki on varmasti ollut meidän toisiksi nuorimmaisen pojan syntymän jälkeen. Silloin jostain syystä synnytyksen jälkeen minulla oli todella huono itsetunto ja paha olo itseni kanssa. En pystynyt katsomaan itseäni peilistä, enkä arvostanut itseäni. Niinpä minun oli myös mahdotonta uskoa, että joku muukaan voisi minusta välittää, sillä olin mielestäni mitätön. Tällöin minulla oli aika jolloin en oikeastaan tuntenut mitään itseäni tai miestäni kohtaan. En pystynyt antaa mieheni edes halata minua tai koskea muutenkaan milläänlailla. Silloin elin aikaa jolloin vain halusin olla äiti ja keskittyä siihen. Koska se oli helpompaa, oli helpompaa keskittyä arkeen ja lapsiin kuin kohdata se miten huonosti itseni kanssa voin.

Useampi ystäväni on saanut minulta noihin aikoihin viestejä siitä miten huonosti parisuhteeni voi ja varmaan päädymme eroamaan. En osannut silloin eritellä omaa huonoa itsetuntoani kaiken syyksi vain ajattelin että olimme mieheni kanssa kasvaneet erilleen, ettemme vain enää rakastaisi toisiamme. Jälkikäteen ja asioita läpikäyneenä tiedän että kyse olikin vain minun päänsisällä olevasta ongelmasta. 

Olen muutenkin vuosien saatossa oppinut huomaamaan kuinka vahvasti oma hyvinvointini heijastuu suoraan parisuhteeseemme. Kun minä voin huonosti, alan nähdä selvästi suhteessamme vain huonoja asioita. Takerrun pieniin asioihin ja muistan vain huonot hetket. Olen näitä asioita työstänyt päässäni viimeisen puolen vuoden aikana todella paljon. Olen oivaltanut että rakkaudesta voi päättää. Rakkaus ei ole vain tunne joka tulee toisen ihmisen kanssa, se on tunne joka tulee päättää ja valita. Vaikka on hetkiä ettei kaikki ole hyvin on itse valittava rakkaus. Kun päättää olla toisen kanssa ja rakastaa häntä myös sellaisina hetkinä kun kaikki ei ole hyvin tai hän toimii tavalla joka itseä ärsyttää, valitsee nähdä asiat siitä huolimatta positiivisesti. Ennen tarkkailin jatkuvasti tunteitani, mietin olenko tehnyt oikean valinnan, onko tämä suhde sellainen missä haluan olla tai näenkö meidät yhdessä vielä kymmenenkin vuoden kuluttua. Näitä asioita on oikeasti aika turha pohtia tässä kohtaa elämää, meidän arki on kiireistä, meidän elämä pyörii perheen ympärillä. Meillä ei ole mahdollisuutta viettää kerran viikossa tai kuukaudessa parisuhdepäivää, ja se on vain asia mikä täytyy nyt hyväksyä. Asia on niin että olen päättänyt ja valinnut tämän suhteen, vaikka se välillä olisi haastavaa niin tiedän että on tulossa hetkiä joloin meillä on aikaa taas panostaa toisiimme. Nyt me teemme sitä mitä parhaiten yhdessä osaamme: elämme perheenä. Otamme aikaa toisillemme silloin kun se on mahdollista, nautitaan pienistä jutuista: pieni kosketus ohimennessä, aamukahvin valmiiksi keittäminen tai kiva sana päivässä toiselle, ei se sen kummempaa tarvitse olla. Ei rakkaus ole aina sellaista kuin elokuvissa, eikä sen oikeasti kuulukkaan olla. Se on sitä että luottaa toisen läsnäoloon vaikkei aina oltaisikkaan läsnä.

Ahmittuja tunteita

 

Olen ollut elämässäni monilla erilaisilla dieteillä, paastoilla ja laihdutuskuureilla sekä olen aloittanut tuhansia kertoa elämäntapamuutoksen. Kuitenkin jokainen niistä on päätynyt syystä tai toisesta siihen että jätän leikin kesken, en siis koskaan ole onnistunut kunnollisessa elämäntapamuutoksessa. Nyt kuitenkin minulla on vahva usko siihen että onnistun tai oikeastaan olen jo osttain onnistunut.

Minun ongelmani on ollut ennen varmasti muutoksen ulkonäkökeskeisyys, -olen aina tavoitellut laihaa kroppaa. Painan tällä hetkellä enemmän kuin usein elämässäni, mutta siitä huolimatta oma itsetuntoni on tällä hetkellä hyvä. Se ei johdu siitä että olisin ollut tekemässä valtavan määrän treenejä vaan siitä että olen valtavasti työstänyt päätäni. Olen keskittynyt mielen hyvinvointiin. Vaikken tällä hetkellä ole lähellekkään niin pienikokoinen kuin olen joskus ollut, olen silti paljon tyytyväisempi itseeni. 

Olen alkanut löytää aikaa panostaa hyvinvointiini kokonaisvaltaisesti. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti onnistunut hillitsemään tunnesyömistäni. Koko elämäni olen ollut tunnesyöjä. Laihdutukset, paastot ja muut yritykset kohti parempaa elämää ovat aina oikeastaan kaatunut hetkellä kun jokin asia on alkanut ahdistaa tai stressata ja sitten olen purkanut oloani syömällä. Joka tietenkin johtaa siihen että tulee huono omatunto ja näin ollen vain lisää ahdistusta ja stressiä. 

Tunnesyömisestä ei todellakaan ole ollut helppoa opetella pois ja työstän prosessia edelleen jatkuvasti. Olen kuitenkin onnistunut muuttamaan toimintatapaani hetkellä jolloin mieleni alkaa stressitilassa huutaa sokeria ja rasvaa, silloin pysähdyn ja mietin mitä haluan oikeasti. Kysyn itseltäni onko tämä se mitä haluan, tuleeko tästä minulle parempi olo? Vastaus on päivänselvä: ahdistus ei katoa syömällä. Kokonainen suklaalevy, litran jäätelöpaketti tai sipsipussi ei poista ahdistustani mihinkään. Hetki jolloin jätänkin herkut kauppaan tai jääkaappiin antaa itselle voimaa ja uskoa että pystyn muuttumaan. Edelleen näitä tilanteita tulee minulle usein, mutta ajan kanssa uskon niiden vähenevän ja pystyn alkaa hallitsemaan toimintaani myös ilman että kerkeän miettiä syömistä vaihtoehtona ahdistuksen purkamiseen. Pienin askelin, mutta hyvä tästä tulee.

Tunnesyöminen on hyvin yleistä. Mistä se sitten kumppuaa? Miksi ahdistusta ja stressiä puretaan syömällä? Itselläni tunteet ja syöminen ovat kietoutuneet yhteen jo hyvin pitkän aikaa, oikeastaan läpi elämän, joten välillä on vaikea erottaa niitä toisistaan. Toisin sanoen olen saattanut alkaa syödä runsaasti edes heti tiedostomatta päällä olevaa ahdistusta tai stressiä. Lisäksi on ollut helppo tukahduttaa tunteita johonkin konkreettiseen tekemiseen: syömiseen. Kun tekee jotain ei tarvitse ajatella niin paljoa.

Toki herkkuja olen myös ajatellut elämän aikana palkintona ja lohtuna. On helppo ajatella, että koska nyt olen treenannut ja syönyt todella hyvin viikon, olen ansainnut suklaalevyn tai vastaavasti minulla on ollut niin surullinen olo että haen syömisestä lohtua. Fakta on kuitenkin se, että se olo ei parane syömällä huonosti. Se vaikuttaa joka tapauksessa omaan kroppaan kielteisesti, joka vain pahentaa tilannetta pitkällä aikavälillä. Hyvästä treenistä tai ruokailuista paljon suurempi palkinto on oma hyvin vointi, se että antaa itselleen vain parasta. Ei se että silloin syö kaksin käsin ahmimalla jotain jolla saa koko kropan vain aivan lukkoon ja sekaisin.

Suurin osa siitä mitä syö tunteiden vallassa ei edes oikeastaan maistu hyvälle. Silloin sitä syö vain siihen pahaan oloon nauttimatta syömisestä hetkeäkään. Paljon oikeampi ja terveellisempi tapa hoitaa ahdistusta ja stressiä on antaa itselle hyvää, tuoretta ja terveellistä ravintoa tai vaikka soittaa ystävälle ja hakea häneltä tukea tilanteeseen. Kun ahdistus alkaa helpottaa ja pääsee pahimman vaiheen yli on tärkeää tunnistaa mikä johti tähän tilanteeseen. Voiko asialle joka kuormittaa tehdä jotain? 

Onko sinulla kokemusta tunnesyömisestä? Tai oletko kenties onnistunut selättämään sellaisen?

- Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia -

Elämä on nyt

Toukokuun loppu 2020. Aikaa edellisestä postauksesta on kulunut reippaasti. Se oli aikaa jolloin aloin hypätä pikku hiljaa enemmän mukaan Camping Jurvan toimintaan. Virallisesti yksi omistajista minusta tuli heinäkuussa 2020. Yrityksen pyörittäminen vei tuohon aikaan elämästäni aika ison osan. Opettelin paljon uutta ja hyppäsin uuteen rooliini täysillä. 

Tähän reippaan vuoden taukoon toki mahtuu paljon muutakin kuin yritystoiminta. Perheemme on kasvanut yhdellä pienellä tytöllä sekä itseasiassa juuri viikko takaperin uudella koiralla. 

Millaista arkeni on nykyään?

Pitääpä oikein pysähtyä miettimään millaista se arki meillä oikein on, sillä sitä ei meidän perheessä ole hetkeen ollutkaan. Terveisiä täältä sairastuvasta vain, hei. Muutama viikko tässä ollaan oltu pois mukavuusalueelta. Lapset eivät ole olleet eskarissa ja päivähoidossa kuten normaalisti. 

Normaalia arkeamme pyörittää vahvasti esikoisen esikoulu. Enää ei pidetäkkään yllätysvapaita kun ei jaksa aamulla lähteä päiväkodille. Nykyään sinne on lähdettävä. Onneksi eskari on meillä samassa rakennuksessa kuin nuorempien päiväkoti, eli aamulla tarvitsee VAIN pakata viisi lasta autoon ja kurvata päiväkodille. Sinne jää neljä lasta päiväksi ja minä suuntaan joko kotiin läppärille nuorimmaisen neitosen kanssa tai sitten lähden Campingille hoitamaan asioita. Nykyään pääasissa työt onnistuu hoitaa täysi kotoa käsin joka helpottaa arkeamme todella paljon. 

Elämä on pääasiassa aika pitkään pyörinyt yrittämisen ja perhe-elämän tasapainottelussa. Nyt kuitenkin ihan hiljattain olen löytänyt taas aikaa itselleni. Olen osannut ottaa aikaa naisena ja ystävänä, en ole pelkästään äiti ja yrittäjä. Yksi lisäraskaus, synnytys ja imetys sekä elämän kiireet näkyvät ja tuntuvat kropassa. Sitä antoi itsensä sulahtaa kuuluisaan oravanpyörään vähän turhankin pitkäksi aikaa. Vuoden verran on tullut aikalailla suoritettua ja tehtyä kaikkea mitä on vain ollut pakko tehdä. En toki sano ettenkö olisi nauttinut ja tehnyt hienojakin juttuja, mutta oma hyvinvointi ei ole kuitenkaan kuulunut elämäni top vitoseen.  Kaipaan todella aikaa jolloin olin energisempi, selkääni ei särkenyt ja heräsin aamulla virkeänä. Tämä kaipuu ja Nanna Karahden Sinä pystyt -kirja herättivät minut uudelleen kohti terveellisempää elämää. Kuuntelin kuukausi takaperin lenkillä tuota Nannan kirjaa ja se herätti ajattelemaan hetkeä, hetkeä jota nyt eletään ja josta pitää ottaa kaikki irti nyt ja tässä, ei sitten joskus. Sen ansiosta olen käynyt muun muassa pari päivää sitten vuoden tauon jälkeen juoksulenkillä ja kirjoitan tänään tätä blogitekstiä. Teen asioita joista nautin, teen niitä nyt enkä vasta sitten joskus kun on aikaa ja lapset kasvaa jne.

Tästä tämä alkaa taas. Tervetuloa matkaani niin uudet kuin vanhatkin lukijat.