Ristiriitoja

 

Kirjoitin tänään tämän tekstin. Mietin pitkään, viitsinkö edes julkaista tätä tekstiä, sillä uskon että minut voi myös helposti väärin ymmärtää tästä. Olen oikeasti onnellinen, en ole masentunut. Olen vain vähän eksyksissä.

 

” Mul oli mitä oon aina halunnu
Mut ku on kaikki hyvin nii jotai pahaa tapahtuu”

Costee – Yks kaks

 

Mulla on elämässä kaikki mitä olen halunnut. Olen aina elänyt kohti perhettä. Lisäksi olen haaveillut nuoresta saakka yrittäjyydestä. Minulla on oma koti, aviomies, lemmikkejä sekä paljon ihania ystäviä, mitä muuta ihminen enää tarvitsee?

 

Elän todella ristiriitaisia aikoja itseni kanssa. Olen todella onnellinen, mulla on kaikki oikeasti todella hyvin, mutta samaan aikaan pään sisällä taistelen monenlaisista asioista. Minulla on paljon ystäviä, perheenjäseniä ja muitakin läheisiä elämässäni. Olen monelle se ihminen, jolle voi soittaa, kun tarvitsee apua tai haluaa puhua, mutta kovin moni ei toimi minulle samalla lailla. Autan viikoittain eri ihmisiä nousemaan omista elämän kuopistaan ylös, mutta kukaan ei näe, kun samalla kaivan omaa kuoppaa syvemmäksi. Toki minulla asiat ovat varmasti huomattavasti paremmin kuin monella muulla, mutta joskus olisi kiva itsekin siitä huolimatta saada tukea silloin kun sitä tarvitsen. Pääpiirteittäin kaikki on todella hyvin ja olen oikeasti todella onnellinen: en ole masentunut tai voi tavallaan mitenkään huonosti, MUTTA taistelen päässäni asioita. Olen saanut kaiken mitä olen joskus halunnut ja se mitä haluan seuraavaksi tuottaa suuria ristiriitoja. Mielessäni on useampi suunta ja en oikeasti tiedä mihin mennä. Olen aika hukassa. Päätösten tekeminen on vaikeaa. On mietittävä, miten kaikki toimii äitinä, mutta samalla tulisi elää elämää myös itselleen ja tehdä valintoja, joita minä haluan.

 

On hetkiä, jolloin tuntuu kuin joku kuristaisi pikkuhiljaa ja tuntuu että happi loppuu. Tällaisella hetkellä tarvitsen pienen aikalisän kaikkeen: laitan kuulokkeet korville ja lähden juoksemaan. Hetki yksin tekee ihmeitä. Onkohan tämä kaikki nyt sitä kuuluisaa kolmenkympin kriisiä? Onhan se mahdollista.

 

Olen todella tunne ihminen. Tunteet ottavat helposti vallan ja silloin on vaikea saada järkeä matkaan mukaan. Olen kokenut elämässäni niin valtavasti tunteita. Olin joskus todella pohjalla, niin pohjalla etten olisi enää halunnut herätä. Satutin itseäni ja olin valmis luovuttamaan. Silloin moni ihminen käänsi minulle selkänsä ja kaikki piti rakentaa tavallaan uudelleen. Kuitenkin kaikesta selvisin ja musta kasvo oikeasti todella vahva ihminen, mutta joskus se vahvakin kaipaa pientä tukea. En edes muista koska joku olisi kysynyt multa oikeasti tosissaan, kuinka jaksan tai mitä minulle oikeasti kuuluu. En halua sinänsä mitenkään moittia ihmisiä ympärilläni, se ettei joskus ole aikaa kuunnella minua tai kysyä mitä minulle kuuluu, on ymmärrettävää. Teillä kaikilla on omakin elämä ja omat jutut pidettävänä kasassa. Eikä oikeastaan kukaan ystävistäni voi edes auttaa tässä, kukaan teistä ei edes tiedä millaisten valintojen edessä olen. Alan vahvasti uskoa tämän olevan se kolmenkympin ikäkriisi. Sitä on elämää elänyt jo kohtuu pitkälle ja alkaa miettiä onko sitä saanut tehdä kaiken mitä on halunnut? Voisiko vielä muuttaa suuntaa johonkin päin ja saada elämästä vielä vähän enemmän irti? Täällä eletään kerran ja kai kaikki haluaa sen tilaisuuden käyttää parhaalla mahdollisella tavalla? Kai sitä on hyväkin joskus tosissaan pysähtyä ja ravistella itseään ja miettiä onko kaikki juuri niin kuin haluan vai olisiko aika muuttaa suuntaa? Itse en ainakaan halua kiikkustuolilla miettiä, että olisi silloin aikoinaan pitänyt elää rohkeammin ja tehdä enemmän.