Kipuiluja

Haluan kirjoittaa tämän kaiken nyt heti, kun kaikki ovat vielä tuoreessa muistissa. Edelliset kaksi viikkoa elämässäni ovat olleet täynnä tunteita. Vaikea kuvitella, että kaikki asiat mitä päässäni on tapahtunut, mahtuu oikeasti kuluneelle kahdelle viikolle, voisin vannoa aikaa kuluneen vähintään kuukausia.

Olen yleensä hyvin positiivinen, innostunut ja muut huomioonottava ihminen, mutta tätä en ole ollut viimeisen kahden viikon aikana. Olen ollut kaikkea muuta kuin oma itseni. Olen ollut ahdistunut, sulkeutunut ja erityisen negatiivinen. Oikeasti olin aivan unohtunut miltä todellinen ahdistus tuntuu, kuinka oikeasti tuntuu kuin kuristuisi pikkuhiljaa ja happi loppuisi minä hetkenä hyvänsä. Oloa ei varmastikaan auttanut, että jätin kokonaan syömättä. Saatoin syödä kerran päivässä tai sitten join vain kahvia ja teetä läpi päivän. Syömättömyys ja ahdistus johti siihen, etten enää nukkunut. Se ettei syö, eikä nuku niin ei todellakaan selkeyttänyt ajatuksiani vaan menin syvälle suohon. Jopa sairaalla tavalla nautin siitä, etten huolehtinut itsestäni, siitä että jätin syömättä vaikka tiesin aivan hyvin mihin se johtaa. Mutta miksi sitten toimin näin? Mikä sai minut tähän tilanteeseen?

Tajusin tärkeitä asioita tänään aamulla. Nukuttuani yön hyvin ja syötyäni hyvän aamupalan. Kun mietin elämääni taakse päin, on jokaisen lapsemme syntymän jälkeen tullut minulle jossain kohtaa vauvan oltua 3-8 kuukaudenikäinen kohta jossa olen ollut todella ahdistunut, itsetuntoni on pudonnut nollaan ja olen halunnut hakea uutta suuntaa elämääni. Olisiko tässä kaikessa kyse aina jonkinlaisesta masennustilasta synnytyksen jälkeen? Hyvin paljon mahdollista. Olen kuusi vuotta elämästäni elänyt niin että synnytyksen jälkeen on heti alettu miettiä uutta vauvaa, tällä kertaa olimme päättäneet, ettei sitä tulisi. Ensimmäiset kolme kuukautta Vennan syntymän jälkeen taistelin tämän asian kanssa, minua ahdisti ja näin monet asiat negatiivisesti elämässäni. Juttelimme pitkään asioita ja päädyimme lopulta, että voisimmekin ehkä tehdä yhden vauvan vielä. Asioita alettiin järjestellä siten että uusi vauva olisi mahdollinen, muutamalle ystävällekin kerroin asiasta. Olin yhtäkkiä taas onnellinen ja kaikki huono unohtui. Samaan aikaan innostuin taas panostamaan itseeni ja löysin taas itseni myös Suvina, naisena enkä pelkästään äitinä. Nautin kovasti illoista ystävien kanssa, juoksulenkeistä yksin ja siitä että alan saamaan kroppaani kuntoon synnytyksien jälkeen. Huomasin välillä pohtivani, kuinka turhaa on kuntoilla, kun uuden raskauden myötä kaikki menee hukkaan tai kuinka olisi kiire vielä käydä äkkiä viihteellä ystävien kanssa koska pian en voisi nauttia lasillista valkoviiniä. Järjenääni päässäni yritti selvästi kertoa, ettei tämä valinta olisi oikea, koitin hiljentää nämä äänet. Keskityin ajatukseen miltä tuntuu nähdä raskaustestissä kaksi viivaa, kuinka ihania ensimmäiset potkut ovat ja miltä tuntuu saada pitkän synnytyksen jälkeen ihana uusi vauva syliin. Ja onhan tuo kaikki sellaista mitä olisi ihana kokea, vaikka kymmenenkin kertaa vielä, mutta ei aina voi mennä tunteen mukana. Joskus on vain pakko miettiä järjellä asioita. Esimerkiksi viimeisen kuuden vuoden aikana en ole nukkunut täysiä öitä varmaan kuin 1-5 kappaletta, laitan aina lapset etusijalla (totta kai, näin kuuluukin), mutta olisiko joskus myös aika mennä kohti niitä hetkiä kun lapset kasvaa ja saan jotain myös itselleni. Olen aina elänyt täysin lapsille, kaikki valintani ja tekemiseni ovat aina liittyneet täysin heihin, olen vuosien saatossa unohtanut itseni, sen että myös minun tulee elää ja jatkaa omaa elämääni, en voisi olla vain äiti. Kuten oma äitini on tavannut sanoa: ”lapset ovat vain lainassa”. Niin tottahan tuo on, lapset ovat minulla nyt lainassa siihen saakka, että heistä jokainen lähtee rakentamaan omaa elämäänsä. En minä vain voi pitää tätä koko aikaa omaa elämääni tauolla, muuten olisin varmasti todella rikki siinä kohtaa, kun omat lapseni täältä joskus lähtevät.

Näiden kahden viikon aikana olen joutunut kohtaamaan monia asioita, mutta onneksi minulla on ollut muutama ystävä ympärilläni, jotka ovat auttaneet ymmärtämään tätä omaa tilannettani. Olen nyt tietoinen siitä, että minun tulee rauhassa käsitellä asia, ettei uutta vauvaa tule. Se ei ole minulle helppo asia, sillä viimeiset kuusi vuotta elämässä on mennyt sen tutun ja turvallisen kaavan mukaan. On vaikeaa muuttaa asiaa, joka on kauan mennyt tietyllä tavalla. Tiedän ettei varmaan kovinkaan moni osaa kuvitellakaan, että tällainen asia sattuu ja tällainen pitää erikseen käsitellä. Useat vain ajattelee, että minulla on jo monta lasta, että eikös se riitä, miksi tarvitsin lisää? Minulla on edelleen kova vauvakuume, mutta uskon että se tulee olemaan minulla aina. Vaikka nyt olisimmekin tehnyt sen yhden vauvan lisää, olisin minä tässä pisteessä ollut kuitenkin taas vuoden kuluttua. Nyt on aika kohdata nämä kipeät asiat ja käsitellä ne. Löytää elämään uutta suuntaa muualta, kuin että kulkisin taas sen saman tutun polun.

En tietenkään voi nyt sanoa kaiken olevan hyvin ja ahdistuksen olevan takanapäin, mutta tiedän, kuinka iso askel on myöntää ja kohdata ne asiat, jotka ovat huonosti. Minulla on suuri usko ja toivo siihen, että saan nämä asiat kuntoon. Oma oloni on jo nyt huomattavasti kevyempi, kuin iso taakka harteilta olisi pudonnut, kun voin tiedostaa mistä oma oloni johtuu. Tästä on hyvä jatkaa.