Paljonko saan surra?

24.11.2018 /20:59

"Maailmako painajainen, josta ei voi herätä. Elämäkö huokaus kahden tyhjyyden välissä.."

CMX - Melankolia

Istun tietokoneen ääressä. Punaiset kuulokkeet päässä, joista kantautuu täysiä tämä kappale. Tämä kappale, jota kuuntelen aina silloin kun elämässä tapahtuu asioita joita en voi hallita. Asioita joita haluan ajatella, mutta samalla työntää niin kauas pois. Kuuntelen tätä aina uudelleen ja uudelleen tässä samalla kun kirjoitan. 

Kirjoitan koska tämä auttaa.

Tätä päivää ollaan odotettu pitkään. Tänään on päivä jolloin meidän kaikki kolme pientä lasta on mennyt Kauhajoelle mummolaan yöksi. Saamme viettää lapsivapaata ensimmäistä kertaa Enian syntymän jälkeen. Tämä päivä ei kuitenkaan ollut ihan sitä mitä oltiin odotettu ja suunniteltu. Viime päivien tapahtumat onnistuvat varjostamaan tunnelmaa aikalailla. 

Alku iltaa vietettiin Maalahdessa siskoni pikkujouluissa. Oli hetkiä jolloin nauroin ja oli hetkiä jolloin istuin yksin vintissä itkemässä. Oli hetkiä kun puhuttiin keskenmenosta ja hetkiä jolloin puhuttiin jostain aivan muusta. Halusin kuitenkin aika nopeaa kotiin. Tuntui että kävin tuolla ihmisjoukossa jonkinlaisilla kierroksilla. Kuin olisi pitänyt esittää kaiken olevan hyvin. Tuntui kuin olisi kokoajan tärissyt ja ollut kylmä hiki otsalla. Tuntui kun en saisi olla näin sekaisin. Tuntui kuin minä en saisi enää surra.

Kauanko minä saan surra keskenmenoa? Tai paljonko sitä saa surra?

Tänäänkin olen kuullut joidenkin ajatuksia siitä kuinka ei ole niin paha kokea keskenmenoa näin aikaisessa vaiheessa. Tämän mielipiteen omaa tietenkin sellaiset ihmiset jotka sitä ei koskaan ole kokeneet itse. Itsekin ajattelin ennen niin. Ymmärrän siis jollainlailla vielä miksi joku niin ajattelee. Vaikka nyt se ajatus tuntuukin todella pahalta. Tuntuu kuin en saisi surra, tuntuu kuin minua tuijotettaisiin. Tuntuu ettei kukaan ymmärrä. Tuntuu että olen yksin keskellä pimeää. Minulle kerrottiin tilanteita joissa lapsi on kuollut ihan raskauden lopussa, tai että joku on saanut monta keskenmenoa putkeen. Minä en siis saisi surra näin, koska joku on kokenut pahempaakin? Totta kai aina löytyy joku joka on kokenut jotain pahempaa. Olen minäkin kokenut kaikkea pahaa ennen tätä ja tulen varmasti kokemaankin paljon pahempia asioita vielä elämässäni. Mutta silti minä olen oikeutettu tähän suruun tässä hetkessä. En halua lähteä vertaamaan kenellä menee huonoiten tai kilpailla siitä. Haluan vain surra suruani. Haluan puhua ja haluan itkeä. Haluan kokea olon että minua ymmärretään. Haluan tietää etten ole tässä yksin.

Kuten sanoin ennen ajattelin myös niin ettei tällainen voi olla niin kamala asia kuin jotkut kertoo. Mutta tämä on vähintään sata kertaa pahempaa kuin osasin edes kuvitella. Omassa päässä asiat vain kerkeää niin pitkälle. Meillä oli nimi jo valmiina. Meillä oli jo suunnitelmia ja ajatuksia. Havahdun usein miettimään olisikohan se ollut tyttö vai poika? Miltähän se olisi mahtanut näyttää?

Päällimmäinen olo on tyhjyys ja pelko. En pysty yrittämään heti uudelleen. En kestäisi uutta pettymystä heti perään. Pelkään saanko koskaan enää pientä vauvaa syliini. Pelkään suuresti sitä kun joskus saatan testissä nähdä positiivisen tuloksen. Se ei koskaan enää tunnu samalta kuin ennen. 

Pikkujoulujen jälkeen tulimme kotiin viettämään elokuva iltaa. Itse paketoin samalla lahjoja. En vain pysty olemaan. Jos pysähdyn itken. En voi vain olla. Koko elokuvasta istuin ehkä viimeiset kymmenen minuuttia paikallani. Tämän jälkeen siivoilin ja kiinnitin yhden uuden taulun seinälle. Nyt istun sitten tässä. Ehkä seuraavaksi jatkan siivousta. Pysähtyä en vain voi. Olen itkenyt niin paljon etten jaksa juuri enempää.

Tiedän että sinä joka tätä luet saatat ajatella, että eikö tämä mene jo yli. Ehkä sinusta, mutta minä siellä vessassa katson kun hyytymät ja riekaleet valuvat pois. Vedän pöntöstä haaveita, toivoa ja rakkautta.