Tällä hetkellä eletään sellaista kehopositiivisuus aikakautta ja ajattelin itsekkin tarttua härkää sarvista ja kirjoittaa aiheesta hitusen.
Ensinnäkin minua suututtaa suunnattomasti se kuinka 'väärin' tätä asiaa käytetään. Asian ydin ei mielestäni ole se että olisi ok painaa sata kiloa ja syödä päivässä viisi suklaalevyä sekä kolme hampurilaista kera limsan. Homman juju on olla tyytyväinen itseensä sellaisena kun on, eikä kaikkien tarvi olla mallin mitoissa. Jokainen on kaunis sellaisenaan kokoon katsomatta. Sekä vahvasti tähän liittyy mielestäni myös imetysrintojen ja raskausarpien hyväksyminen. Kaiken tämän voi kuitenkin tehdä myös terveellisesti. Jos omaa kehoaan rakastaa ja niin eikö silloin omalle keholle halua parasta? Eikö silloin pitäisi panostaa juurikin terveellisyyteen ja miettiä mitä suuhunsa laittaa? Tämä ei suinkaan tarkoita laihduttamista vaan elämäntapaa jossa haluataan keholleen hyvää.
Se miten me syödään vaikuttaa vahvasti meidän jaksamiseen päivän aikana, se vaikuttaa meidän mielialaan sekä eritoten meidän terveyteen. Toivoisin siis ettei tämän kehopositiivisuuden taakse mentäisi tavallaan piiloon ja näin samalla salittaisi itselle valita epäterveellinen elämä. Liika ylipaino muun muassa häiritsee aineenvaihduntaa sekä kohottaa verenpainetta. Tällaiset asiat eivät minusta kulje käsi kädessä kehopositiivisuuden kanssa. Tekosyitä on toki helppo löytää miksi itse voi jäädä sohvalle mättäämään ruokaa, itseään on niin helppo huijata. Joskus ahdetaan ruokaa masennukseen, joskus taas palkitaan itsensä ja ehkäpä ajatellaan ettei vain ole aikaa. Itsekkin olen sortunut ja sorrun varmasti joskus vielä tällaiseen, mutta nyt kuitenkin olen hinannut perseeni siitä sohvalta ylös ja alkanut oikeasti miettiä mitä suuhuni laitan, eikä olo voisi olla parempi. Kuinka paljon parempi äiti olenkaan lapsilleni nyt, jaksan juosta ja leikkiä heidän kanssaan eikä pinnani ole kokoajan niin kireällä. Olen itse neljän pienen lapsen äiti ja voin todellakin sanoa että oma aikani on hyvin rajallinen, mutta siitä huolimatta olen onnistunut tekemään treenejäkin. Usein suunnittelen treenit niin että voin toteuttaa niitä lastenkin kanssa. Esimerkiksi käymme nykyään noin kerran viikossa viiden kilometrin päässä eväsretkellä pyörällä. Toki silloin aviomieheni on kotona nuorimman lapsemme kanssa, joka ei ikänsä puolesta vielä meidän pyöräkärryssä voi matkustaa. Retkelle mentäessä minulla on kaksi lasta pyöräkärryssä ja yksi vielä pyörän istuimella ja voin sanoa että aikamoisen treenin siinä saa jos osuu vielä vastatuuli kohdalle.
Nyt taisin ehkä hairahtua kirjoituksissa vähän väärälle polulle, sillä liikunta ei nyt suoranaisesti liity kehopositiivisuuteen vaikkakin siinä tehdään keholle hyvää. Enemmänkin mielestäni siihen liittyy juurikin tuo mitä syö ja miten itsensä kokee sekä näkee.
Kuopuksemme syntymän jälkeen minulla oli hetki jolloin itsetuntoni oli hyvin alhaalla. Eräskin ilta muistan istuneeni hammasta purren kuntopyörän päällä itkien ja miettien miten voinkaan inhota itseäni niin paljon. Huono itsetuntoni heijastui vahvasti lapsiin sekä parisuhteeseen. Inhosin itseäni niin paljon etten esimerkiksi antanut mieheni koskea minua ollenkaan. En antanut hänen edes halata, sillä kaikki kosketus tuntui pahalta, koska inhosin itseäni niin paljon että uskoin kaikkien muidenki näkevän minut niin. Itsetuntoa ei noin vain nosteta, se ei oikeastaan vaadi mitään fyysistä vaan enemmänkin psyykkistä työtä. Tottakai painonpudotus tai muuten oman kehon muokkaaminen edesauttaa usein itsetunnon kehitystä, mutta se ei ole välttämätöntä. Itselle suurin apu itsetunnon nostamisessa on ollut juurikin terveellisissä elämäntavoissa, sitä on jaksanut niin paljon paremmin kun on oikeasti miettinyt mitä syö. Kyse ei todellakaan ole ollut siitä että olisin jollain tiukalla dieetillä vaan nykyään syön paljon enemmän kuin ennen, mutta syön niin sanotusti oikein. Olen hurahtanut kasvisten ja marjojen maailmaan, näitä meidän perheessä syötiin ennen aivan liian vähän. Lisäksi nykyään meidän lapsetkin syövät paremmin sekä syömme useammin kaikki yhdessä saman pöydän ääressä. Itsetuntoani on ehdottomasti nostanut myös tämä blogin tekeminen, sillä saatan työskennellä kehoni kanssa joskus monta tuntia putkeen kameran edessä. Muutaman kerran kuukaudessa pidän niinsanotun blogikuvaus illan. Kasaan vintille studioni, asennan kameran jalustalle ja otan kaukolaukaisimen käteeni. Siellä huoneessa vaihtelen vaatteita ja asentoja kameran edessa monta tuntia, sen jälkeen istun koneelle käymään läpi kaikki kuvat. Sitä tulee katseltua omaa kehoa niin monesta erikulmasta, että sen tavallaan oppii tuntemaan paremmin. Tottakai itsetuntoa nostaa kun tietokoneen ruudulle jossain kohtaa ilmestyy se kuva johon oikeasti on itsekkin todella tyytyväinen. Nykyään näin minulle käy yhä useammin ja useammin sillä en enää ole niin kriittinen itseäni ja kehoani kohtaan. Tässä kohtaa tullaan asioihin mitkä usein sekoitetaan keskenään nimittäin hyvä itsetunto sekä itsevarmuus ja itserakkaus. Jotenkin meihin suomalaisiin on iskostettu sellainen ajatus, että jos joku pitää itsestään onhan heti leuhka ja itserakas. Mielestäni itseään ei todellakaan voi rakastaa liikaa, mutta ero piileekin siinä että miten ajattelee muista. On tervettä rakastaa itseään ja muita, mutta on epätervettä rakastaa itseään, mutta arvostella ja inhota muita.
Itselläni on takana neljä raskautta, synnytystä ja imetystä, nämä tottakai ovat muokanneet kehoani huomattavasti. Koskaan minulla ei kuitenkaan ole ollut suuria vaikeuksia hyväksyä näitä muutoksia. Ylpeydellä kannan raskausarpiani, hyväksyn löysän vatsani sekä imetyksistä riippuvat rintani. Lähipiirissäni on sen verran monta lapsettomuudesta kärsivää sekä itse keskenmenoja kokeneena tiedän että moni antaisi mitä vain että saisi kokea nämä muutokset kehossaan.
Nykyään minulla on hyvä itsetunto, voin sanoa että olen tyytyväinen siihen mitä olen. Toki minulla on tavoitteita kehoni suhteen, sillä haluaisin saada lihaksikkaamman kropan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita ettenkö jo nyt tykkäisi kehostani. Tässä tullaankin toiseen asiaan jotka sekoitetaan usein keskenään nimittäin, jos joku puhuu että haluaisi kiinteytyä, tiputtaa muutaman kilon painoa tai alkaa kasvattaa massaa ajatellaan että hän ei olisi tyytyväinen itseensä, kun kyse minusta ei suinkaan ole siitä vaan siitä että elämässä on unelmia ja tavotteita joita kohti haluaa mennä. Eihän treenaamsesta saa samanlailla irti jos ei ole mitään tavoitteita mitä kohti kurkotella ja sama pätee kaikkiin muihinkin osa-alueisiin elämässä.
Me kaikki emme mahdu samaan muottiin, eikä pidäkkään. Joku ihannoi isoja reisiä, joku haluaa pienet rinnat joku isot, joku taas haluaa olla mallin mitoissa kun toinen taas kasvattaa massaa, joidenkin silmää miellyttää tatuoinnin kun toinen taas ei voi sietää niitä. Emme siis mitenkään voi vertailla toisiamme, olemme jokainen yksilöitä. Toivon että hyväksyisimme itsemme sekä toisemme sellaisina kuin olemme juuri nyt.
Tässä teille kuvia tänään 29 vuotta täyttäneestä neljän pienen lapsen äidistä, joka imettää edelleen nuorimmaistaan ja synnytyksestä on kulunut puolisen vuotta:
