Täällä ollaan taas

Facebook on tietyin väliajoin muistuttanut minua sporttimamma sivustani, jota en ole käyttänyt pitkään aikaan. Niinpä tänään päätin tämän yli vuoden tauon jälkeen uskaltautua avaamaan blogini.

Kauhuissani pysähdyin katsomaan viimeisimmän artikkelin päivämäärää: sunnuntai, joulukuuta 16, 2018. Oliko edellisestä kirjoituksesta kulunut todellakin näin kauan aikaa? 

Olisin voinut vannoa ettei aikaa ole kulunut näin paljoa, mutta uskottava se kai on kun päivämääriä katsoo. Se miksi kaikki blogissani loppui kuin seinään ja hyvin hassussa kohtaa on selitettävissä. Olin tuolloin todella innoissani blogista ja varsinkin siitä kun veljeni päätti lähteä mukaan. Noihin aikoihin koin elämässäni suurta surua, sillä sain kaksi keskenmenoa. Nämä molemmat tapahtuivat toki hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta suru oli silti todella suuri.  Lopulta suru ajoi minut siihen pisteeseen ettei enää jaksaminen vain riittänyt mihinkään ylimääräiseen. Syömiset ja liikkumiset olivat sitä tasoa ettei niistä juuri sporttimammana olisi tohtinut edes kirjoittaa.

Tammikuussa 2019 lapset aloittivat päivähoidossa ja minä palasin töihin. Arki oli aika hektistä, mutta ei niin raskasta kuin olisin kuvitellut sen oleva. Ei kuitenkaan tullut mieleenkään silloin alkaa jatkaa tätä projektia. Sitä vain keskittyi luomaan uudenlaista arkea meidän perheelle. Kauaa sitä ei kuitenkaan kestänyt, sillä tulin uudelleen raskaaksi. Raskaus toi esiin laskeumavaivan, jonka vuoksi jäinkin hyvin aikaisessa vaiheessa sairaslomalle ja siitä äitiyslomalle. Tuolloin en liikuntaa juurikaan pystynyt harrastaa ja syömisetkin menivät omalla painollaan niihin juurikaan huomiota kiinnittämättä.

Tosiaan meidän perheemme on kasvanut tässä välissä yhdellä ihanalla pienellä pojalla: Jure syntyi lokakuussa ja on nyt pian puolivuotias hurmuri. 

Mitä minulle kuuluu nyt? Tähän kysymykseen en mitenkään voi vastata lyhyesti sillä tässä reippaassa vuodessa on tapahtunut valtavan paljon. Halusin kuitenkin tulla kertomaan teille, että täällä ollaan taas. 

Tulevissa artikkeleissa perehdytään tarkemmin siihen mitä minulle oikeasti kuuluu nykyään.

Ketkä täällä kirjoittelee?

Hei! Olen Suvi. Sporttimamman perustaja. Tällainen kohta kolmekymmentävuotias suurperheen äiti, Etelä-Pohjanmaalta. Elämään mahtuu monenlaista harrastusta ja puuhaa. Joskus niille on enemmän aikaa ja joskus sitten vähemmän. Nautin muun muassa kirjoittamisesta niin tämän blogin kuin tarinoiden ja kirjeystävien kautta. Intohimoinen valokuvaaja, kotoa löytyy pieni studio.

Olen erittäin impulsiivinen ja temperamenttinen, mutta toisinaan hyvinkin rauhallinen. Rakastava ja huolehtiva, joskus ehkä liiaksi saakka. Minulla on aina samaan aikaan monta rautaa tulessa, olen ehdottomasti kunnianhimoinen. Joka ei aina ole pelkästään hyvä asia, sillä saatan stressaantua ja väsyäkin helposti.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin on että olen vaimo ja äiti. Minulla on kolme aivan ihanaa pientä lasta, jotka täyttävät päiväni välillä mitä hullunkurisimmilla tavoilla.

Näiden asioiden lisäksi yritän vielä löytää aikaa itsestä huolehtimiselle: lenkkeilylle ja salille. Minun tavoitteeni eivät ihme kyllä ole enää tällä saralla kovinkaan korkealla. Ennen haaveilin jopa kisalavoille noususta, mutta ne ollaan kuopattu jo aikapäiviä sitten. Tällä hetkellä päätavoitteena on yksinkertaisesti löytää aikaa liikunnalle. Se ei todellakaan ole helppo tehtävä meidän arjessa.

Liikuntavinkkini lukijoille:

Jokainen pystyy elämäntapa muutokseen jos vain haluaa sitä tarpeeksi. Kaikki on kiinni halusta ja tavoitteista. Jos motivaatiota ei löydy et joko halua sitä tarpeeksi tai olet asettanut itsellesi sellaiset tavoitteet jotka eivät motivoi sinua tarpeeksi. Etsi juuri sinua motivoivat tavat liikkua ja tee liikkumisesta suunnitelmallista.

Täällä blogin jutuissa mukana on tällainen 27-vuotias Sami. Kuten blogin nimestä voikin päätellä olen sporttimamman  veli. Tarkemmin sanottuna kaksoisveli.  Olen sosiaalinen, ystävät ovat vahvasti läsnä arjessa ja elämässä. Temperamenttia löytyy, vaikkakin porukasta riippuen saatan olla myös aikarauhallinen ja jopa ujokin. Elämässä tärkeisiin juttuihin kuuluu ehdottomasti liikunta. Tällä hetkellä treenit koostuu salista ja lenkkeilystä.

Aikoinaan treenit alkoi kiinnostaa kun kuntotestissä sain hävettävän huonot tulokset. Silloin päätin, että suunta on vain ylöspäin. Painoa on tiputettu useita kymmeniä kiloja ja nyt jaksaa töissäkin paljon paremmin painaa raskasta duunia. Alkuperäiset tavoitteet olen saavuttanut jo aikoja sitten, mutta nälkä kasvaa syödessä. Tarkoituksena olisi saada rasvaprosentti 15 tietämille (nyt suunnilleen 16.9% ), parantaa kestävyyskuntoa ja tietysti optimaalinen lihaskunto.

Elämääni kuuluu kuitenkin paljon muutakin kuin treenaaminen. Arjessa mukana kanssani on kihlattu Marjaana, tytär Senni, mäyräkoira Tiksu ja huhtikuun tietämillä tulossa toinen lapsi. Lisäksi nautin ruuanlaitosta ja kesällä ehdottoman tärkeää on päästä mökille sekä kalaan.

Liikuntavinkkini lukijoille:

Muistakaa mennä eteenpäin treeneissä vuoden suunnitelmalla, siinä ei yksittäiset viikot ja treenit paina. Kannattaa treenata joka viides viikko kevyemmin niin saa kroppa kunnolla palautua välillä. Kunnon treenit varusteet kuten esimerkiksi laadukkaat kuulokkeet ja salikamppeet tekee treenaamisesta mielyttävänpää. Lähtekää välillä ulos lenkille, raitisilma tekee hyvää. Ulkoilla voi säällä kuin säällä kunhan pukeutuu oikein.


Esittelymme jäävät näkyviin myös blogin yläpalkkiin:

Sporttimamma ja sen veli

Tällaisia muutoksia blogiin oli siis tiedossa. Yhteistyöhön kanssani sain lähtemään kaksoisveljeni Samin. Sami esitellään teille tarkemmin seuraavassa julkaisussa, mutta halusin tulla kertomaan muutaman sanan mitä tämä yhteistyö oikeastaan tarkoittaa.

Soittelin Samille taannoin ja heitin ideaa tällaisesta yhteistyöstä. Hän innostui heti, mutta samalla totesi ettei ole aikaa eikä osaamista kirjoittamisen suhteen. Niinpä kaikkien blogitekstien takana olen edelleen minä. Mikä kirjoitan kaiken mitä blogissa julkaistaan, mutta Samia koskevat tekstit tulee häneltä itseltään. Hän itse päättää mistä kirjoitetaan ja mitä kirjoitetaan. Me yhdessä sitten työstetään tekstit siihen kuntoon että ne teille voidaan täällä julkaista.

Ajatuksena olisi saada kahden erilaisen treenaajaan näkemyksiä ja kokemuksia tänne. Me molemmat treenataan Kurikan Kroppanilla ja saliohjelmistamme vastaa Haapojan Siiri. 

Miksi tällainen muutos blogille oli tarpeen?

Halusin blogiin uusia tuulia, koska minä palaan töihin tammikuussa eikä ole tietoa kuinka paljon minulle jää aikaa kuntoilulle. Ainakin alkuun saattaa olla haasteellista tasapainotella kodin, lasten hoitopaikan, työn ja kuntosalin välillä. Missään nimessä vaihtoehtona ei minulle ollut blogin lopettaminen ja siksi halusin löytää uutta kirjoitusaihetta tänne. En minä kuitenkaan liikkumista ole lopettamassa, mutta varmasti haasteellisempaa se tulee olemaan. 

Lisäksi mielenkiintoista päästä seuraamaan onko mahdollisesti kuinka suuria eroja perheenisän ja äidin saliharrastuksessa. Esimerkiksi päästäänkö treenaamaan yhtä helposti ja millaiset tavoitteet kummaltakin löytyy. Näistä kuitenkin lisää myöhemmin.

pssst...

Olo on nyt juuri kuin uudesti syntyneellä. Kaikki palaset vain ovat loksahtaneet kohdalleen tänään. Mutta mikäs kaiken tämän hyvän olen takana onkaan?

Tänään illalla havahduin sängystä hereillä kun veljeni perheineen tuli kylään meille. Olin nukahtanut, nukuttaessani nuorinta lastamme. Tämä kuvastaa aika paljon sitä kuinka kaikki lähiaikojen tapahtumat ovat vaikuttaneet minuun. Laitoin salin tauolle, en ole käynyt lenkillä ja käytännössä olen elänyt pizzalla, ranskalaisilla ja irtokarkeilla. En ole hetkeäkään ajatellut että tekisin asioita toisin.

Kahvitellessa veljeni kanssa sain kuulla kuinka voisin edes vähän miettiä valintojani. Kuinka jaksaisin paljon paremmin jos edes vähän miettisin mitä syön. Tai ehkä kannattaisi edes lenkille joskus mennä. Keksin veljelle kaikenlaisia perusteita miksen minä nyt juuri pystyisi tai jaksaisi tehdä mitään sellaista. Sanoin syyksi muun muassa että en edes koe huonoa omatuntoa tästä. Kuinka päässäni tapahtui paljon muutoksia keskenmenon myötä, että ymmärsin elämässä olevan niin paljon muuta.

Mitä ihmettä? Miten edes saatoin olla niin sokea ja tyhmä?

Se on niin helppo keksiä kaikenlaisia syitä siihen miksi muka olisi parempi vaihtoehto jäädä makaamaan sinne sohvalle herkkujen kanssa. Kuinka sen muka nyt ansaitsisin ja se olisi jotenkin parempi vaihtoehto. Koska sitä se ei ole. Se ei ole sitä koskaan. Itseään on niin helppo huijata ja siitä se lumipallo sitten lähteekin pyörimään. Asian on niin päinvastainen, juuri silloin kun masentaa tulisi lähteä liikkumaan ja hakea arkeen jaksamista sitä kautta.

Tänään kun lapset menivät nukkumaan, en suunnannut sohvalle herkkujen kanssa vaan laitoin musiikit korviin, lenkkarit jalkaan ja lähdin lenkille. Alkuun ajattelin että käyn nyt vain jonkun lyhyen matkan, mutta nälkä kasvoi syödessä ja lenkkiä kertyi reippaat kuusi kilometriä.

Kesken lenkin keksin jotain mahtavaa. Lamppu vaan syttyi pään päälle ja palaset loksahti paikoilleen. Nimittäin tämän blogin palaset. Sain niin loistavan idean siitä mikä tämän blogin nostaa kokonaan uudella tasolle. Muutosten aika on siis alkamassa. En halua vielä paljastaa mitä tulevan pitää, mutta pian täällä nähdään muutamia uudistuksia. Olen ihan innoissani tästä. En malta odottaa, että saan kertoa teille mitä tulevan pitää. Jää siis kuulolle.

Kaikesta tästä kuuluu iso kiitos kaksoisveljelleni Samille ! Ilman häntä olisin tänäänkin käpertynyt vain sohvalle ja eikä olo varmastikaan olisi näin mahtava nyt.

Paljonko saan surra?

24.11.2018 /20:59

"Maailmako painajainen, josta ei voi herätä. Elämäkö huokaus kahden tyhjyyden välissä.."

CMX - Melankolia

Istun tietokoneen ääressä. Punaiset kuulokkeet päässä, joista kantautuu täysiä tämä kappale. Tämä kappale, jota kuuntelen aina silloin kun elämässä tapahtuu asioita joita en voi hallita. Asioita joita haluan ajatella, mutta samalla työntää niin kauas pois. Kuuntelen tätä aina uudelleen ja uudelleen tässä samalla kun kirjoitan. 

Kirjoitan koska tämä auttaa.

Tätä päivää ollaan odotettu pitkään. Tänään on päivä jolloin meidän kaikki kolme pientä lasta on mennyt Kauhajoelle mummolaan yöksi. Saamme viettää lapsivapaata ensimmäistä kertaa Enian syntymän jälkeen. Tämä päivä ei kuitenkaan ollut ihan sitä mitä oltiin odotettu ja suunniteltu. Viime päivien tapahtumat onnistuvat varjostamaan tunnelmaa aikalailla. 

Alku iltaa vietettiin Maalahdessa siskoni pikkujouluissa. Oli hetkiä jolloin nauroin ja oli hetkiä jolloin istuin yksin vintissä itkemässä. Oli hetkiä kun puhuttiin keskenmenosta ja hetkiä jolloin puhuttiin jostain aivan muusta. Halusin kuitenkin aika nopeaa kotiin. Tuntui että kävin tuolla ihmisjoukossa jonkinlaisilla kierroksilla. Kuin olisi pitänyt esittää kaiken olevan hyvin. Tuntui kuin olisi kokoajan tärissyt ja ollut kylmä hiki otsalla. Tuntui kun en saisi olla näin sekaisin. Tuntui kuin minä en saisi enää surra.

Kauanko minä saan surra keskenmenoa? Tai paljonko sitä saa surra?

Tänäänkin olen kuullut joidenkin ajatuksia siitä kuinka ei ole niin paha kokea keskenmenoa näin aikaisessa vaiheessa. Tämän mielipiteen omaa tietenkin sellaiset ihmiset jotka sitä ei koskaan ole kokeneet itse. Itsekin ajattelin ennen niin. Ymmärrän siis jollainlailla vielä miksi joku niin ajattelee. Vaikka nyt se ajatus tuntuukin todella pahalta. Tuntuu kuin en saisi surra, tuntuu kuin minua tuijotettaisiin. Tuntuu ettei kukaan ymmärrä. Tuntuu että olen yksin keskellä pimeää. Minulle kerrottiin tilanteita joissa lapsi on kuollut ihan raskauden lopussa, tai että joku on saanut monta keskenmenoa putkeen. Minä en siis saisi surra näin, koska joku on kokenut pahempaakin? Totta kai aina löytyy joku joka on kokenut jotain pahempaa. Olen minäkin kokenut kaikkea pahaa ennen tätä ja tulen varmasti kokemaankin paljon pahempia asioita vielä elämässäni. Mutta silti minä olen oikeutettu tähän suruun tässä hetkessä. En halua lähteä vertaamaan kenellä menee huonoiten tai kilpailla siitä. Haluan vain surra suruani. Haluan puhua ja haluan itkeä. Haluan kokea olon että minua ymmärretään. Haluan tietää etten ole tässä yksin.

Kuten sanoin ennen ajattelin myös niin ettei tällainen voi olla niin kamala asia kuin jotkut kertoo. Mutta tämä on vähintään sata kertaa pahempaa kuin osasin edes kuvitella. Omassa päässä asiat vain kerkeää niin pitkälle. Meillä oli nimi jo valmiina. Meillä oli jo suunnitelmia ja ajatuksia. Havahdun usein miettimään olisikohan se ollut tyttö vai poika? Miltähän se olisi mahtanut näyttää?

Päällimmäinen olo on tyhjyys ja pelko. En pysty yrittämään heti uudelleen. En kestäisi uutta pettymystä heti perään. Pelkään saanko koskaan enää pientä vauvaa syliini. Pelkään suuresti sitä kun joskus saatan testissä nähdä positiivisen tuloksen. Se ei koskaan enää tunnu samalta kuin ennen. 

Pikkujoulujen jälkeen tulimme kotiin viettämään elokuva iltaa. Itse paketoin samalla lahjoja. En vain pysty olemaan. Jos pysähdyn itken. En voi vain olla. Koko elokuvasta istuin ehkä viimeiset kymmenen minuuttia paikallani. Tämän jälkeen siivoilin ja kiinnitin yhden uuden taulun seinälle. Nyt istun sitten tässä. Ehkä seuraavaksi jatkan siivousta. Pysähtyä en vain voi. Olen itkenyt niin paljon etten jaksa juuri enempää.

Tiedän että sinä joka tätä luet saatat ajatella, että eikö tämä mene jo yli. Ehkä sinusta, mutta minä siellä vessassa katson kun hyytymät ja riekaleet valuvat pois. Vedän pöntöstä haaveita, toivoa ja rakkautta.

100+1 testiä ja keskenmeno

11.11.2018 /22:48 on lukemat tietokoneen näytön alareunassa kun istun kirjoittamaan tätä artikkelia. Te ette kuitenkaan saa luettavaksenne tätä tekstiä kuin vasta joulun jälkeen.

Siitä on nyt reippaasti yli viikko kun sain testiin vahvan plussa viivan. Olin niin innoissani ja onnellinen tuona hetkenä. Tein aamulla uuden testi, johon enää viivaa ei ilmestynytkään. Tästä seurasi huolta, hämmennystä ja pelkoa. Saman iltana kuitenkin tein vielä plussa testin, mutta 3 seuraavaa päivää meni niin että testeihin ilmestyi vain juuri ja juuri nähtävä viiva. Huoleni kasvoi. Päätin soittaa terveyskeskukseen ja kysyä neuvoa tilanteeseen. Pääsin verikokeisiin sekä ultraäänitutkimukseen. Hcg(raskaushormoni) oli 23. Lääkärin mukaan arvo vaikutti hyvin pieneltä ja ultrassa ei nähty oikeastaan mitään. Ultraaja veikkasi raskausviikkoja olevan vähemmän kuin oltiin arveltu ja sain uuden ajan ultraan seuraavalle viikolle. Se seuraava ultra on minulla ylihuomenna. Tätä nyt jännitellään aikalailla. Pelkään suuresti siis että kyseessä on kohdunulkoinen raskaus, koska testien viivat haalenivat. Toivon mukaan tähän saadaan vastaus ylihuomenna tiistaina.

Nämä uutiset tulevat monelle varmasti todella suurena yllätyksenä. Onhan tässä pienessä ajassa tullut meille jo kolme lasta. Nyt olisi tulossa neljäs, eli neljä lasta alle neljässä vuodessa. Ihan kunnioitettava suoritus, vai mitä? Vain muutama ihminen tietää, että meillä on ollut haaveissa neljäs lapsi heti nuorimmaisemme perään. Tiesimme ettei kaikki välttämättä pitäisi tätä niin hyvänä ideana, joten päätimme ettemme kerro siitä vielä muille.

Jos kaikki menee hyvin julkaisen tämän tekstin teille luettavaksi heti joulun aikoihin, koska haluamme kertoa perheillemme jouluaattona. Minun koko perheeni tulee meille viettämään joulua. Mikä sen ihanampaa kuin kilistää lasin reunaa ja kertoa tällainen uutinen kaikkien läsnä ollessa.

Heinäkuun tietämillä meitä on toivon mukaan yksi enemmän.




13.11.2018 / 11.55
Tänään oli viimein sen ultran aika. En kuitenkaan saanut haluamaani vastausta sieltä. Ultrassa näkyi kohdussa paksuuntunut limakalvo +pieni musta suurentunut alue. Lääkärin veikkaukset olivat, että kyseessä on varhainen keskenmeno tai sitten raskaus on vain todella alussa. Sain uuden ultraus ajan kahden viikon päähän sekä otettiin hcg(raskaushormoni)arvo jälleen verikokeella. Parhaillaan odottelen lääkärin soittoa mitä verikokeen tulos näytti.




13.11.2018 / 19:30
Lääkäri soitti tänään. Hän oli iloinen soittaessaan ja kertoi arvon nousseen nyt 119 eli nousseen juuri kuin pitääkin. Lääkäri oli erittäin toiveikas siitä että raskaus etenee normaalisti. Nyt ensimmäistä kertaa sitä uskaltaa todella iloita ja alkaa nauttia tästä raskaus ajatuksesta. Kuinka ihanalta tuntuukaan ajatus siitä, että heinäkuussa saisimme taas ihanan pienen vauvan syliimme.



23.11.2018 / 20:55
Eilen menin normaalisti vessaan kolmen aikaan päivällä, mutta pönttöön lurahtaa suuri määrä verta. Itku nousee kurkkuun ja tajuan samantien että tämä oli nyt tässä. Tärisen. Minä vain tärisen ja tuijotan punaista pönttöä. Sekunnit tuntuu ikuisuudelta. Soitan terveyskeskukseen, jossa käsketään odottaa huomiseen. Aamulla olisi tarkoitus ultrata. Menen vessaan uudelleen ja verta tulee vieläkin enemmän. Toivo on menetetty. Markus tulee töistä kotiin ja purskahdan itkuun. Itken ja vain itken. Tarkoitus olisi ollut mennä illalla ystävän lapsen hoplop synttäreille. Soitan ensin hänelle ja kerron rehellisesti miksemme tule. Seuraava puhelu on siskolle, pyydän häntä tulemaan meidän kautta mennessään töistä kotiin. Hän on menossa illalla samoille synttäreille ja haluan antaa meidän lahjan hänen mukaansa. Sisko tulee ovesta ja minä itken. Kerron kaiken. Illan aikana soitan toiselle siskolle, äidille ja kerron viestein monille ystäville tilanteesta. Itken.

Tänään aamulla menin lääkäriin. Lääkäri määräsi verikokeisiin ja totesi gyne tutkimuksen jälkeen että vaikuttaa keskenmenolta. Lähden kotiin, mutta lääkäri soittaa perään ja haluaakin ultrata. Häntä jäi vaivaamaan voisiko sittenkin olla kyse kohdunulkoisesta raskaudesta. Ultran jälkeen lähete Seinäjoella polille. Siellä muutaman kokeen, tuntien odotusten ja ultran jälkeen todetaan kyseessä olevan normaali keskenmeno. Hcg arvo enää 44.

Nyt se sitten on todellista. Meille ei tule vauvaa. Olo on kummallinen. Vessaan ei haluasi mennä, tuntuu pahalta katsoa kun pönttöön huuhtoutuu hyytymäistä raskausmateriaalia.

Ennen tätä kokemusta vähättelin muiden keskenmenoja, ajattelin että eihän se siinä alkuvaiheessa ole edes vielä mitään. Nyt kuitenkin ymmärrän asian ihan eri lailla. Vaikka fyysisesti se ei vielä juuri mitään ole, mutta oman päänsisälle se kuitenkin on jo se vauva. Ajattelen päässäni vain sanaa keskenmeno. Se vain ei mahdu omaan päähän, että se on nyt osunut omalle kohdalle. Suru on suuri, mutta pelko on vielä suurempi. Uskaltaako sitä yrittää enää uudelleen? Uskaltaako sitä enää koskaan tuntea iloa saadessaan testiin kaksi viivaa? Keskenmeno taitaa olla yksi niistä asioista jota ei vain millään tasolla voi käsittääs sellainen ihminen, joka sitä ei itse ole kokenut. Tästä lähin neuvolassa ja muissakin terveystiedoissani lukee: 4 raskautta ja 3 lasta.

En kaipaa kenenkään sääliä, en kirjoita tätä siksi. Päätin kirjoittaa tämän tavallaan itselleni, mutta samalla haluan että ihmiset ymmärtää minua miksi ehken jaksa tällä hetkellä puhua ja iloita asioita samalla tavalla kuin yleensä.

Ja vinkkinä älä sano keskenmonen saaneelle: sinulla on jo kolme lasta, ole iloinen niistä. Totta kai olen iloinen heistä, mutta ei se lohduta siinä kohtaa kun kyse on siitä neljännestä lapsesta.

Motivaatiota hakemassa

Motivaatio tämän elämäntapa muutoksen kanssa on nyt ollut pahasti kateissa. Asiaan on vaikuttanut kova stressi mikä itsellä on ollut +lapset olleet nyt jatkuvasti kipeänä. Toisin sanoen tuntuu ettei meillä ole pitkään aikaan ollut niin sanottua normaalia arkea.

Omalla kohdallani hyvinkin pienet asiat saattavat vaikuttaa positiivisesti motivaatioon kuten esimerkiksi uudet treenivaatteet, vanhojen kuvien katsominen joissa ollut joko paremmassa tai huonommassa kunnossa tai vaikka tuollaisen taulukon tekeminen jääkaapin oveen:

Eilen illalla istuin sohvalla katsomassa televisiota ja söin samalla ison kasan suklaata. Hetkellinen nautinto ja hyvä olo vaihtui äkkiä huonoon oloon ja vielä huonompaan omatuntoon. Illalla sängyssä maatessa päätin että nyt on vain saatava tähän täysi muutos ja päästävä takaisin siihen hyvään oloon joka vielä hetki sitten minulla oli. 

Olen aikoinaan perustanut sporttimamma whatsapp ryhmän, joka kylläkin ollut nyt liiankin hiljainen. Eilen kuitenkin heitin sinne ideaa, josko olisi kyykky haasteen aika. Muutama innostuikin asiasta ja niinpä tänään olen jo kyykännyt 50 kertaa. Tuosta tuli heti niin hyvä fiilis, että todella uskon pääseväni takaisin vauhtiin kuntoilun ja terveellisen syömisen kanssa. 

Onko sinulla motivaatio hukassa? Mitäpä jos sinäkin aloittaisin kanssamme kyykkäämään tänään!

Kyykkyhaasteessa on tärkeää, että vaikeusaste nousee pikkuhiljaa. Haasteen alussa tehdään 50 kyykkyä ja lopussa 250. Kyykyt voidaan jakaa sopiviin setteihin, toistot esimerkiksi 20kpl sarjoissa. Tällainen haaste sopii millaiseen elämän vaiheeseen vain, sillä kyykyt voidaan toteuttaa missä vain ja milloin vain. Vaikeusastetta voi halutessaan lisätä vaikka nappaamalla lapsi reppuselkään tai vauva syliin.

Muutama vinkki haasteeseen:

 Tulosta kuva jääkaapin oveen, laita tiekoneen taustakuvaksi tai vaikka tallenna se kännykkään. 

Tee kyykyistä osa arkirutiineja, kyykkää esimeriksi aina samaan aikaan.

Toistomäärien kasvaessa jaa ne sopiviin setteihin, motivaatio saattaa kadota jos yrittää liikaa ja jalat pääsevät kipeytymään paljon.